Pitäisköhän hankkia iltapuku?

Tajusin tässä, että muinaisen kouluni 125-vuotisjuhlat lähestyvät uhkaavasti. Enää kaksi viikkoa aikaa miettiä, mitä laittaisi päälleen... kaikenlaista afrokaapua kyllä löytyisi, muttei sitä iltapukua... Juhlaohjelmistoa printatessani sitten tuli mieleen, että eikös se toinenkin koulu täytä vuosia. No täyttäähän se, sielläkin olisi juhlaillallista sun muuta ohjelmaa tarjolla. Hei kaverit, pitäiskö meidän mennä noihin juhliin?

Sama kysymys olisi pitänyt kysyä DSH:n luokkakavereilta hyvissä ajoin. Mutta kun sain tiedon juhlallisuuksista Senegaliin (DSH:sta ainakin otettiin entisiin oppilaisiin vähän aktiivisemmin yhteyttä kun Sibiksestä), niin minähän suinpäin ilmottauduin mukaan hienoihin ja kalliisiin illallisjuhliin olettaen, että tietysti kaikki entiset luokkalaisetkin on tulossa sinne. Ja sitten pari viikkoa sitten kävi ilmi, että eipä kovin moni olekaan - jostain käsittämättömästä syystä meillä on yhteinen sähköpostilista ja siellä käytiin lyhykäinen keskustelu aiheesta.

Nyt vähän ottaa päähän, toisaalta siksi, etten oikein tykkää tollaisista pukujuhlista, toisaalta siksi, että jotenkin jo vähän odotin niiden luokkakaverien tapaamista. En tosin oikein tiedä, ketkä sinne lopulta on tulossa, osa ei kommentoinut ollenkaan ja osa vielä harkitsi asiaa. Ei niin, että kovasti olisi ikävä noita saksalaisen koulun luokkakavereita, mutta onhan niitä ihan kiva nähdä noin kerran kolmessa vuodessa, vai kuinka monta siitä viimeisimmästä tapaamisesta onkaan.

Tornissa kuitenkin oltiin silloin, taitaa siitä olla ainakin neljä vuotta, koska silloin olin vielä superköyhä aloitteleva jatko-opiskelija, joka kyllä teki kolmea eri työtä, mutta maksatti laskujaan vanhemmillaan, kun rahaa ei vaan jäänyt vuokran jälkeen käteen oikein mitään. Siksi vähän hirvitti mennä sinne tyyppien joukkoon, josta muistaakseni kolme oli silloin Nokialla töissä ja yhdellä oli oma firma, ja lopuista aika moni ainakin opiskeli tai oli opiskellut Kauppiksessa tai oikiksessa tai valtsikassa. No, mitä nyt tuollaisilta eliittikoulun kasvateilta voi odottaa, hmm. En nyt sentään ole ainoa humanisti/taiteilija/muuten-vaan-outo-luuseri kyseisellä luokalla, yksi oli tuolloin jopa ryhtymässä luomuviljelijäksi (mitenkähän siinä on käynyt?), mutta ymmärrätte varmaan ahdistuksen.

Ja olihan se tapaaminenkin hetkittäin vähän ahdistava. Vai mitä pitäisi vastata, kun yksi näistä menestyjistä arvaili Senegalin matkojeni todelliseksi syyksi "pilven pössyttelyä". Taisi olla sama tyyppi, joka joskus toivoi, ettei musiikista tulisi minulle kuitenkaan elämäntapaa, vaikka vaihdoinkin Sibelius-lukioon. Ööh? Olin kai vähän oudon tyypin maineessa yläasteella, ja siksi olikin virkistävää vaihtaa kouluun, jossa olin ihan tavallinen, eikä kukaan enää huomautellut pukeutumisvalinnoista tai muutenkaan kiinnittänyt juuri mitään huomiota. Todennäköisesti muistan ikuisesti sen jonkun ala-asteikäisen, varmasti ihan viattoman, kommentin: "Guck, sie hat einen Teppich an!" (Olin edellä aikaani, ponchot tulivat muotiin vasta pari vuotta myöhemmin.)

Mutta loppujen lopuksi olin tuon Tornin luokkakokouksen jälkeen kovin tyytyväinen elämääni. Jotenkin se Kauppis-Nokia-ulkomainenhuippufirma-putki on ihan toisenlaisille ihmisille tarkoitettu, ja sitten vasta ahdistaisikin, jos niiden ihan toisenlaisten ihmisten kanssa pitäisi olla tekemisissä joka päivä, siis jos vaikka olisi siellä Nokialla töissä tai jotain. Ei se hyvä palkka sentään niin paljoa lohduttaisi. Ja osa noista entisistä luokkakavereista on tästä kaikesta huolimatta oikein mukavia ihmisiä, ei siinä mitään, mutta jopa tuollaisessa yhden illan iloisessa jälleennäkemisessä vaan tulee niin selvästi esiin sellaiset maailmankuvien eroavaisuudet tai mitä ikinä ne onkaan.

Sibelius-lukion luokaltakaan en ole pitänyt enää kehenkään yhteyttä, joihinkin tulee törmättyä aina välillä yliopistolla tai jossain musiikkiriennoissa (tai Akateemisessa kirjakaupassa, muutama päivä sitten). Sen sijaan nykyiseen ystäväpiiriin kuuluu kyllä moniakin Sibelius-lukion käyneitä, sinne taisi valikoitua vähän erityyppistä porukkaa kuin DSH:hon, vaikka eliittikouluksi sitäkin joskus haukuttiin...

More music

I finally became a Last.fm user last week and have spent too much time trying it out since. I would have signed upmuch earlier, like a year ago or something (I really try to be hip and cool and up-to-date... sometimes), but as I basically never listened to any music on my computer back then, it didn't make much sense. But now that we have such a nice new computer in our office and have been loading quite an amount of mp3's into it, I just had to. So if you feel the need to know what music I have been listening to, you can find out here. Well, at home I mostly listen to things on my stereo, so there's usually quite a lot of stuff missing.

Control Arms

Käykääpä lukemassa tämä ja sitten taas vähän allekirjoittelemassa, oman kuvankin saa lähettää. Noita kuvia taidettiin keräillä jo viime vuonna, mutta asia näkyy olevan edelleen ajankohtainen.

Ylitse kaikkien rajojen

Oli jo jonkin aikaa sitten tarkoitus linkittää näille Amnestyn sivuille, joilla voi mm. allekirjoittaa vetoomuksen EU:n turvapaikkapolitiikan parantamiseksi. Siis käykää ihmeessä allekirjoittamassa, kuten tuolta sivuilta voi lukea, kyse on ihmisoikeuksista.

Läheskään kaikki Eurooppaan yrittäjät eivät tietysti ole turvapaikanhakijoita. Eihän tässä taida olla montaakaan päivää mennyt siitä, kun viimeksi uutisoitiin Kanarian saarille rantautuneista afrikkalaisista. Ylen uutisten haulla löytyi tieto, että sitä kautta Eurooppaan on yrittänyt tänä vuonna jo 20 000 afrikkalaista, joten jonkinmoisesta ongelmasta lienee kyse. Välillä tulee mieleen, että olisiko laittomasti Eurooppaan yrittäjiä yhtä paljon, jos tänne pääsisi laillisesti edes vähän helpommin.

Mutta piti oikeastaan kirjoittaa siitä hämmästyttävästä seikasta, että juuri senegalilaiset vaikuttavat olevan muita länsiafrikkalaisia innokkaampia yrittämään keinolla millä hyvänsä Eurooppaan, vaikka Senegal taitaa edelleen olla Länsi-Afrikan rikkain (tai ainakin rikkaimpia) maita. On tietysti ymmärrettävää, että ihmiset pyrkivät "parempaan elämään" - onhan Suomestakin lähdetty ja lähdetään edelleen ties minne - mutta vaikuttaa, että monilla on kovasti ylimitoitetut odotukset Euroopassa asumisen ihanuuden suhteen.

Kanarialle veneellä yrittäneiden hukkumisista toki uutisoitiin Senegalissakin, mutta eihän sellaista tietenkään omalle kohdalle satu... Sen sijaan niistä Espanjan puutarhoissa ja kasvihuoneissa raatavista laittomista siirtolaisista ei taida olla Senegalin medioissa kerrottu yhtä mittavasti kuin täällä. Ainakin itse muistelen Hesarin kuukausiliitteen laajaa reportaasia, joissa jokainen haastateltavista totesi eläneensä kotimaassaan paremmissa oloissa. (Ja eikös telkkarissakin näytetty joku vastaava dokumentti?)

Käsittämättömintä on se, että Euroopassa laillisesti asuvat senegalilaiset pitävät parhaansa mukaan yllä myyttiä siitä, että kun vaan tänne pääsee, niin rahaa kyllä pian löytyy vaikka muille jaettavaksi. Kotimaassa käydessä esitetään maailman omistajaa, vaikka palatessa ei olisi senttiäkään taskujen pohjalla, saati sitten pankkitilillä. Eikö kuitenkin olisi parempi kertoa, ettei Euroopassa ole ihan sellaista kuin joku saattaa telkkarin hömppäsarjojen ja tuhlailevien turistien perusteella kuvitella?

Eipä silti, tietysti nimenomaan eurooppalaisten (ja pohjoisamerikkalaisten ja japanilaisten jne.) pitäisi tehdä jotain sen asian eteen, että muuallakin maailmassa ihmisillä olisi sen verran siedettävät oltavat, ettei kotimaasta pois muuttoa koeta ainoaksi mahdollisuudeksi kunnolliseen elämään. Kai juuri tuo vaihtoehtojen puute ajaa ihmisiä niille venematkoille sun muihin älyttömyyksiin.

Mangon paluu

Kuten näkyy, mangopuu on taas päässyt takaisin blogin otsikon taustalle. Uusikin Blogger päästää siis räpelöimään koodia. Suomesta ei tosin vieläkään saa kunnollisia mangoja, piti taas kerran testata sitäkin, kun ne näytti niin kauniilta kaupassa. (Joo, yritin kypsyttää banaanien vieressä ikkunalaudalla, mutta kun ne aina alkaa pilaantua ennen kun ne on kypsiä.)

Kotisivujen päivittäminen on edelleen työn alla, samoin kuin kaikki muukin. Koko viikko tuntuu kuluneen kaikenlaiseen turhanpäiväseen puuhailuun. Eilen päätin lopettaa edes lentohintojen vertailun, johon tuli kulutettua ihan liikaa aikaa. Eli liput on ostettu, 15.12.-12.1. olisi tarkoitus taas olla toisaalla.

Ei kun olenhan mä lukenut niitä päiväkirjoja ja naputellut niistä pätkiä koneelle. Ja todennut, että olen vähintään yhtä huono tekemään muistiinpanoja kuin haastatteluja. Onhan se ihan kiva lukea, että jo vuonna 2000 tuli käytyä sekä hyvillä että vähän huonommilla tunneilla ja katsomassa mielenkiintoisia esityksiä, mutta noin tutkimusta ajatellen olisi kuitenkin voinut kertoa vähän tarkemmin... No, kun noita merkintöjä vertaa uudempiin, on sentään havaittavissa jonkin verran kehitystä.

Viimeisen vuorokauden on taas aiheuttanut dramatiikkaa elämään flamenco-kortin mystinen katoaminen. Ja vasta pari päivää sitten sisko totesi puhelimessa (ihan toiseen asiaan liittyen), että eihän multa mikään tärkeä paperi voi hävitä. Ei kai...

Median orjana

Kovasti on ollut aikeissa kirjoittaa tänne pitkästä aikaa pieni maailmanpoliittinen kirjoitelma, mutta en nyt oikein jaksa. Ehkä huomenna tai joskus. Sen sijaan kuuntelen flamencoa ja yritän siirtää elämääni nykyaikaan. Tai siis päivitän nettisivuja, siirrän vhs:iä dvd:lle ja kasetteja cd:lle. Pitäisi varmaan laittaa kaikki musat saman tien mp3:ksi, kun cd-hyllyt on jo nyt ylitäysiä, mutta ehkä mieluummin kuitenkin hankin isomman cd-hyllyn tässä piakkoin...

Samaa askartelua oonkin harrastanut enimmän osan viikosta. Niin, käytiin myös Huvilassa katsomassa Mulatu Astatqea ja Either/Orchestraa, niin kuin ties kuinka moni muukin. Ei siitä keikasta oikein muuta sanomista sitten taida ollakaan, ihan hyvinhän ne soitti, sikäli kun mitään jazzista ymmärrän. Amadoua ja Mariamia taas en ollut katsomassa, vaikka ne onkin Malista.

Nyt pitäisi ruveta tekemään töitä eli lukemaan päiväkirjoja. Jostain kumman syystä tuota hommaa on tullut lykättyä kaiken muun puuhastelun takia... Siis kyse on tietysti Senegalin "kenttä"päiväkirjoista, kun pitäisi taas kerran harrastaa omien kokemusten reflektointia sitä yhtä artikkelia varten. Tai sitten jatkan päivitysoperaatioita ja kannan päiväkirjat huomenna työhuoneelle, jos siellä osaisi paremmin etäännyttää itsensä itsestään.