I can feel the distance

Täällä toisessa todellisuudessa olen toisenlainen minä ja teen toisenlaisia asioita. Ja sitten taas toisaalta mikään ei muutu, vaikka matkustaisikin toiselle puolelle maailmaa. On ollut liikaa aikaa ajatella, mutta ajatuksetkin on enimmäkseen samoja kuin Suomessa. Tylsistytän siis itseäni ja kaipaan (edelleen) parempaa seuraa. Ei siis mitään uutta täällä, työt ei edisty, vettä ja sähköä tulee vuorotellen, jos tulee. Olen alkanut epäillä, että selkäkipu on rangaistus lihansyönnistä tai jostain muusta pahasta, mitä täällä on tullut tehtyä.

Parempia aikoja odotellessa

Aloitetaan nyt vaikka näillä terveysuutisilla. Selkä on edelleen kipeä, viime viikonloppuna en pystynyt oikein edes kävelemään, kun kipu säteili jalkoihin asti. Keskiviikkona sitten soitin osteopaatille, joka vakuutteli, että se on ihan normaalia ja viikonloppuun mennessä alkaa tuntua paremmalta. Ehkä jo tuntuukin hitusen paremmalta, mutta vaikea sanoa, johtuuko se siitä osteopaatin käsittelystä vai särkylääkkeistä ja tukivyöstä (joka saa kyllä olon tuntumaan vieläkin tyhmemmältä ja sairaammalta mutta tuntuu vähän auttavan selkäkipuun) vai jostain ihan muusta. Kamera-assistentin lisäksi mulla olisi näköjään käyttöä jonkinlaiselle fysioterapeutille tai vastaavalle.

Viime viikon lopulla elämää vaikeutti lisäksi se, että vettä tuli vain öisin. Tiistaista lähtien puolestaan on sähköt olleet enimmäkseen poikki, mutta jonkinlaisena lohdutuksena vesilaitoksella on ryhdistäydytty niin, että vettä on tullut myös päiväsaikaan. Hyvä tietysti selän kannalta, ettei ole tarvinut nostella vesiämpäreitä muutamaan päivään. Tänne voisi lähettää sieltä Suomesta vähän tuulivoimaloita ja aurinkopaneeleita, sähköongelmat kuulemma johtuvat siitä, että maasta alkaa öljy olla lopussa ja kaikki sähkö tuotetaan täällä öljyllä. (Jos joku tietää asiasta tarkemmin, kommenteissa voi kertoa, olen täysin huhupuheiden varassa, kun en ole viitsinyt hankkia paristoja radioon.) Postin kulussakin tuntuu olevan ongelmia, olen nimittäin jo kuukauden verran odotellut kahta kirjettä sieltä Suomesta.

Tutkimus ei ole (taaskaan) pahemmin edistynyt, mitä nyt viime lauantaina vähän kuvasin yksissä sabar-juhlissa. Tarkoitus on ollut lähteä Mbouriin tädin luo kylään ja sikäläisiä musiikki- ja tanssimeininkejä ihmettelemään, mutta selän takia ei tuo autossa istuminen oikein ole houkutellut. [Lisätty pari pätkää noista lauantain kuvauksista:]





Keskiviikkona käytiin katsomassa Omar Peneä, jonka konsertti oli sopivasti wolofin kurssin jälkeen Ranskan kulttuurikeskuksessa. Ei jouduttu edes maksamaan pääsylippua, kun oltiin jo valmiiksi sisällä. Muistaakseni Omar Pene esiintyi myös ensimmäisessä konsertissa, jonka täällä Dakarissa näin silloin vuonna 2000, tosin sillon en tiennyt koko tyypistä mitään, eikä konsertistakaan kyllä ole jäänyt paljoa mieleen. Eikä Pene oikeastaan edelleenkään kuulu suosikkeihin, vaikka uusi, akustinen Myamba-levy kuulostaa aika kivalta.

Omar Penehän on yksi näistä kolmesta suuresta senegalilaislaulajasta, jotka aloitti uransa silloin joskus 1970-luvulla ja jotka edelleen esiintyvät (ne kaksi muuta on Youssou Ndour ja Thione Seck). Peneä pidetään näistä eniten "katu-uskottavana", mutta ei oikein tunnu saavan aikaan sellaisia tarttuvia hittibiisejä kuin Youssou Ndour. Eikä musta ole kyllä laulajanakaan läheskään yhtä taitava, siis noin ihan äänenkäytöltään. Ymmärtääkseni Penen sanoitukset ovat jotenkin vakuuttavampia, mutta wolofin opinnot eivät ole vielä ihan niin pitkällä, että pystyisin itse ottamaan asiaan kantaa. Joka tapauksessa konsertti oli oikein miellyttävä, bändi soitti hyvin (niin kuin täkäläiset bändit yleensäkin) ja viihteestä huolehti innokas tanssijapoika lavan edessä.

Eilen oli sitten vaihteeksi vähän djembe-musiikkia, kun joku Dupainin kaveri piti kotipihallaan Medinassa juhlat kahdelle (ranskalaiselle?) oppilaalleen, jotka olivat lähdössä pois Senegalista. Sieltäkin on muutama kuva Flickrissä. Musiikin lisäksi ohjelmassa oli jonglöörausta ja jonkinlainen teatteripätkä, josta en oikein tajunnut mitään, mutta hauskaa tuntui esittäjillä itsellään olevan. Ja olihan siellä muutama kohtuullisen hyvä tanssijakin paikalla.

Viikonloppu näyttää aika hiljaiselta, kun puoli Senegalia on matkustanut Toubaan tapaamaan marabout’itaan (täkäläisten muslimien uskonnollisia johtajia – googlaa "magal" ja "Touba" niin luulisi löytyvän jotain tietoa, lisään linkin jos itse jaksan kaivella ja löydän jonkun sopivan). Välillä sää oli jo sen verran lämmin, että suunnitelmissa on ollut auringonottoa rannalla, mutta tänään tuntuu olevan taas niin tuulista, että tuskin missään rannalla tarkenee huomennakaan.

Lupaan (taas kerran) ruveta joogaamaan heti kun selkä vaan on siinä kunnossa, että se on mahdollista. Ja yritän etsiä itselleni vanhempaa ja viisaampaa seuraa, jos seura tekisi kaltaisekseen...

Hukuta mut unihiekkaan

Nukkuminen on jäänyt liian vähälle viime aikoina, vaikka olenkin selän takia maannut ties missä kaikissa paikoissa. Alkaa jo kyllästyttää tämä sairastaminen, selän lisäksi vaivasi viime viikolla myös flunssa, eikä vatsakaan oikein tykännyt särkylääkkeiden määrästä. Selkä ei ole edelleenkään ihan kunnossa, vaikka suurin piirtein kaikkea mahdollista on jo kokeiltu sen parantamiseksi, tanssiope Astou vei minut jopa paikallisen parantajatädin luo ja eilen kävin vielä osteopaatilla. Muutenkin selkäkipu alkaa olla ilmeisesti olla koko kaupungin tiedossa, kun ihmiset, joita en edes tiedä (tai muista) tuntevani, kyselevät selän vointia.

En ole jaksanut pelkästään maata paikoillani, vaan puuhannut kaikenlaista, tanssi- ja rumputunneiltakaan en malttanut pysyä poissa kuin reilun viikon. Tutkimuskin näyttäisi vähitellen hieman edistyvän, kun olen käynyt taas tapaamassa ihmisiä mm. siellä konservatoriolla. Tein myös retken kaupungin ulkopuolelle Yeumbeuliin tapaamaan vanhojen rumpuopettajieni El Hadjin ja Sabin veljeä Moussea, joka joskus aikoinaan asui Suomessa ja tuntuu edelleen olevan varsinainen Suomi-fani. Viime viikonloppuna yritettiin kovasti Heidin kanssa lähteä jonnekin ulos, mutta sekä perjantaina että lauantaina seuralaisten suunnitelmat tuntuivat muuttuvan illan mittaan niin moneen kertaan, ettei lopulta päästy lähtemään yhtään minnekään. No, ihan hauskaa oli siitä huolimatta.

Flickriin laitoin jo joku aika sitten kuvia USA:ssa asuvan senegalilaisen djembe-tähden Kissima Diabatén konsertista, joka oli viime viikon tiistaina Centre Culturel Blaise Senghorissa. Yleisössä näytti olevan tunnettuja muusikoita ja tanssijoita ainakin yhtä paljon kuin lavalla, joten varsinainen seurapiiritapahtuma oli tuo, ja hieno konsertti tietysti kaikin puolin. Hämmennystä tosin herätti tuollakin nämä konserttien sun muiden alkamisajat. Virallisesti konsertin alkamisajaksi oli ilmoitettu klo 17 ja joku arveli, että konsertti alkaisi viimeistään 18.30, mutta lopullinen alkamisaika taisi olla 20.30. Tarkoitus olikin lähteä kuuden jälkeen, mutta sitten jonkun piti vielä mennä suihkuun ja vaihtamaan vaatteet, joten olimme perillä kahdeksan maissa, mikä siis oli oikein sopiva aika. Vielä käsittämättömämpi oli toinen vastaavanlainen konsertti, jonka alkamisaika kaikissa mainoksissa oli klo 18, mutta todellisuudessa ensimmäinen esiintyjä aloitti klo 23.

Torstaina otin pois letit, joiden mukana tuntui taas lähtevän puolet omistakin hiuksista. Eli pää tuntuu kovin kevyeltä. Eipä siellä mitään ajatuksiakaan tunnu pahemmin olevan. Pitäisi nimittäin kirjoittaa joku esitelmäehdotus Society of Ethnomusicologyn vuosikonferenssiin (Havaijille olisi kiva mennä marraskuussa), mutta en millään keksi mitään aihetta. Onneksi ura kaikkien alojen asiantuntijana tuntuu jatkuvan, kun ilmeisesti joudun väsäämään kotisivut Pape Moussalle. Kaikkea sitä erehtyykin lupaamaan.

Talking Timbuktu

Niin sitä vaan piti tiedottaa, että Ali Farka Touré on kuollut. Minä taas olen vielä elossa täällä, joskin selkä on edelleen kipeä. Kirjoitan jotain kunhan ehdin ja jaksan.