When everybody loves you, you can never be lonely

Täällä vietetään parhaillaan Senegalin itsenäisyyspäivää. Omalta osaltani päivä alkoi tavallisen tiistain tapaan tanssitunnilla, jonka jälkeen kyllä katseltiin Astoun kotona paraatia telkkarista. Illalla olisi tarkoitus lähteä yksiin juhliin Parcellesiin, vähän on taas kerran epäselvää, mistä oikeastaan on kyse, mutta isot juhlat pitäisi olla ja tuttuja tyyppejä soittamassa.

Viime aikoina on ollut aika paljon kaikenlaista ohjelmaa, ja työtkin on vähän edistyneet. Alan tosin olla vakuuttunut siitä, että pitäisi jatkossa kehitellä sellaisia tutkimusaiheita, ettei niitä varten tarvitse tehdä haastatteluja... Pölyisten opinnäytetöiden selailu Ecole National des Artsin kirjastossakin on paljon helpompaa, vaikka tietysti vähän ikävää puuhaa – sitä pitäisi mennä jatkamaan huomenna.

Kuvittelen noin joka toinen päivä selän parantuneen vihdoin ja sitten välillä (kuten tänään) joudun toteamaan, ettei se edelleenkään ole ihan kunnossa. Mutta sen verran paremmassa kunnossa se on, että jaksan vähän paremmin tehdä kaikkea, esimerkiksi istua. Tanssiminenkin onnistuu jo suhteellisen hyvin, joten on sitten tanssituntien lisäksi käyty ulkona tanssimassa sekä mbalaxia että sabaria.

Reilu viikko sitten pääsin myös – vihdoin – näkemään Senegalin kansallisbaletin Soranon lavalla esiintymässä. Hienoa oli tietysti. Onhan se vähän eri juttu, kun on puvut ja lavasteet ja valot ja kaikki, kuin harjoitusten katseleminen.

Viime viikonlopun vietin vaihteeksi Mbourissa tädin luona, josta tein myös retken Popenguineen. Se retki olikin taas varsinaista tutkimusmatkailua – ainakin tuli testailtua erilaisia kulkuvälineitä. Joskus näistä täkäläisistä yhteistakseista ja vastaavista tulee mieleen se vanha vitsi siitä, miten viisi elefanttia saa mahtumaan kuplavolkkariin (vai miten se menikään). Hmm.

No, sää alkaa täällä lämmetä ja hedelmämyyjiltä saa mangoja, olisikohan siinä tärkeimmät uutiset.