Samaan aikaan toisaalla
Klassinen musiikki jaksaa näköjään edelleen kuohuttaa mieltäni, vaikka olen siitä luullut luopuneeni jo vuosia sitten. Että pitikin sitten mennä ja kommentoida tuntemattoman Klasari-kirjoittelijan hengentuotoksia. "Classical music defended against its devotees" tai jotain sen suuntaista???
12 kommenttia:
Minunkin mieltä kuohutti. Siksi päätinkin unohtaa taidemusiikkikulttuurin kaikkein vastenmielisimmät puolet (turhantärkeä keekoilu)ja keskittyä kuuntelemaan millaista musiikkia se (1000 vuotta!) oikeastaan pitää sisällään; kuunnella tarkasti ja analyyttisesti sekä ottaa taustoista selvää.
Huomasin: klassisessa musiikissa ei ole mitään pahaa eikä pelättävää. Nousin poterostani.
Niin, taustat on kyllä tässä vaiheessa jo aika hyvin selvillä, takana lähes 20 vuotta aktiivista klassisen musiikin treenausta ja musiikkiopistomeininkien päälle vielä jokunen vuosi historiaa ja analyysiä yliopistossakin... Sitten totesin, että toisenlainen musiikki kiinnostaa minua enemmän ja olen jo uhrannut klassiselle tarpeeksi suuren osan elämästäni - aika siirtyä muihin juttuihin. Kuten toisaalla totesin, kaikissa musiikinlajeissa on omat hienoutensa, ja niitä voi arvostaa, vaikkei niistä erityisemmin pitäisikään.
Taidemusiikkikulttuurissa vastenmielisintä on minulle nerokultti sekä iänikuinen kuvitelma siitä, että klassinen musiikki olisi jotenkin "universaalia". Nämä kaksi teemaa kietoutuvat toisiinsa muodostaen suoranaisen uskonnon (lue esim. Bruno Nettl: Heartland Excursions). Todellisuudessa klassinen musiikki on kuitenkin vain yksi musiikinlaji/musiikkiperinne tuhansien muiden joukossa, yhtä tärkeä tai vähäpätöinen kuin ne kaikki muutkin ja yhtä sidoksissa omaan aikaansa, paikkaansa ja arvomaailmaansa.
No joo, monet näistä klassisen musiikin hierarkioista on jo tutkimuksessa kyseenalaistettu, vaikka toki ne elävät vielä aika vahvasti harrastajakulttuurissa - mistä parhaana esimerkkinä juuri vaikkapa suurin osa näkemistäni klassisen musiikin blogeista (klasari näyttäisi olevan siitä hyvä esimerkki). Edelleen ajatellaan, että klassista musiikkia ei voi kuunnella ilman että tietäisi monikovuotiaana joku teos on sävelletty tai jotain vastaavaa. Toki tieto muokkaa kokemusta, mutta sama lienee kaiken musiikin kanssa...
Taiteissa taitaa olla paljon sellaista, jossa tieto edeltään "taidenautintoa". On vaikea kuvitella, että esimerkiksi naivistinen maalaus riippuisi kenenkään tavallisen taiteenkuluttajan seinällä ilman, että se olisi ensin nimetty taiteeksi jonkun muun toimesta. Sama ehkä on sarjamusiikin suhteen, sitä ja paljon muutakin "uutta" musiikkia ei tavallinen musiikinkuluttaja helposti määrittäisi suureksi musiikiksi ilman jonkun muun opastusta.
Kaikki kaunotaiteet ovat elitistisiä, radiossa hiljan joku kirjallisuudentutkija sanoi, että hänen mielestään teksti ei ole runoa, jos hän ymmärtää sen ensimmäisellä lukemisella:))
"Edelleen ajatellaan, että klassista musiikkia ei voi kuunnella ilman että tietäisi monikovuotiaana joku teos on sävelletty tai jotain vastaavaa"
Mitä vikaa konstekstin esiin nostamisessa on? Itse kannatan kultturilähtöistä musiikinkuuntelua. Mitä tulee hierarkiaan ja klassisen musiikin kaanoniin, en näe mitään syytä miksei sitä voisi käyttää varsin käypänä apparaattina sekä kuunteluun että kirjoittamiseen. Yhtenäistetyt teosluettelot, elämäkerrat, tyylihistoriat ym. ovat hyviä oppaita ja apuvälineitä - niitäkin on vain opeteltava lukemaan. Elinan kanssa olen täysin samaa mieltä kulttuurisista ja (aate)historiallisista sidonnaisuuksista. Siksi vaikkapa Bachin brandenburgilaisten kuunteleminen on niin elämyksellistä, kun saa tietää millaisessa yhteiskunnallisissa ja kulttuurissa olosuhteissa konsertot ovat syntyneet (ja millaisia alushousuja Puro-Jussi käytti kirjoittaessaan viimeiset kadenssit;).
Merja: mitä klassisen musiikin blogeja tiedät? Voisin käydä lukemassa ja ehkäpä jopa kommetoida niitä omassani.
"monet näistä klassisen musiikin hierarkioista on jo tutkimuksessa kyseenalaistettu"
Tämä jäi vielä vaivaamaan. Mitä Merja tarkkaan ottaen tarkoitat tällä? Minua kiinnostaa aihe ihan oikeasti - en suinkaan halua viedä riitelyn puolelle. Asiasta on hauska keskustella:)
Niin lieneekin (Merjan viimeinen kommentti).
Kaikella musiikkikulttuurilla on omat mestarinsa ja neronsa. Siteeraisin Elinan toista kommenttia hieman eri valossa:
Musiikki on universaalia.
Se ei ole genresidonnaista. Klassisessa musiikkikulttuurissa pesivä elitismi on piirre, jolle jo aika monet mestarit osaavat hymyillä. En myöskään kiistäisi, ettei neroutta pilkahtelisi taidemaailman onkaloissa. Jälleen viittaan isompaan ideaan taiteesta, oli sen ilmentymä minkäperinteinen tahansa.
Suurimmat ennakkoluulot muita genrejä kohtaan tuntuvat löytyvän usein sekä tietämättömyydestä, että kapean sektorin asiantuntijuudesta, jolle on uhrannut koko elämänsä. Kolme esimerkkiä:
- Ummikkoimaisia ennakkoluuloja keski-ikäiseltä rock-harrastajalta siitä, kuinka ennen sentään oli meininkiä bändin soittaessa kanaverkon takana. Salissa, jossa ihmiset istuvat ja kuuntelevat liian hyvin soittavaa muusikkoa, ei ole enää fiilistä.
- Jazzprofessori, joka ei pidä klassisesta musiikista, koska siitä ei löydy blues-tonaliteettia.
- Pianoprofessori, joka ei pidä jazz-musiikista, koska siitä ei löydy sinfonista rakennetta.
Ystäväni sanoin: musiikista puhuminen on arkkitehtuurista tanssimista. Oikeastaan luen Klasaria mieluummin, mikäli se sisältää myös kiinnostavaa taustatietoa, kuin että lukisin pelkkää fiilistelyä. Tietentahtoista nerokultin lietsomista en ole havainnut, tosin tiedän kirjoittajan löytävän neroja roots-musiikin, ja oikeastaan lukuisan genrestön onkaloista.
Mukavaa tietysti, että Klasarin kautta löytyi kiintoisa keskustelu, sekä tälläinenkin blogi.
[Lisään vielä, että kommenttia kirjoittaessani oli sivulle ilmestynyt 3 uutta kommenttia. Keskustelu on mitä ilmeisimmin ollut siis tarpeen.]
Monia asioita voisi kommentoida, mutta kun olen suurimmasta osasta samaa mieltä, niin lisään soppaan ennemmin yhden uuden ajatuksen.
Keskustelusta muistui nimittäin mieleen vielä yksi itseäni ärsyttävä piirre taidemusiikkikulttuurissa: uskomus siihen, että kun ihmiset vain tietäisivät klassisesta enemmän, niin he myös pitäisivät siitä. Omien kokemusteni pohjalta uskallan väittää vastaan... Tiedän todellakin valtavan paljon klassisesta musiikista, uskoisin ymmärtävänikin sitä aika hyvin ("uutta musiikkiakin" jossain määrin), pystyisin varmaankin vakuuttamaan monta ihmistä vaikkapa Schönbergin nerokkuudesta, jos niin haluaisin. Eli ymmärrän ja jossain määrin arvostankin klassista musiikkia, mutta en edelleenkään voi sanoa erityisemmin pitäväni siitä.
Kuriositeettina kerrottakoon, että ainoa klassinen levy, jonka olen ostanut omaksi ilokseni on Stravinskyn Kevätuhri, Boulezin johtamana muistaakseni. Muutaman muunkin omistan, mutta ne on hankittu opiskelutarkoituksiin tai saatu lahjaksi.
Täällähän on herännyt kiinnostava keskustelu!
Mikaelille ensin vastaukseksi, että missään nimessä en väheksy (kaiken) musiikin kontekstuaalisuutta. Mutta siitä ei oikeastaan ole kyse, vaan vallasta: kenen konteksteista olemme kiinnostuneita, kenen merkitykset saavat auktoriteettiaseman. Klassisessa musiikissa nämä kontekstit ovat pääsääntöisesti säveltämisen konteksteja, kun sitten taas esittämisen ja vastaanottamisen konteksteja ei oteta ollenkaan niin vakavasti. Tämä johtaa helposti hyvin romanttiseen "fetisismiin", jossa kaikki säveltäjän hampaidenpesut ja metsäkävelyt saavat myyttisen merkityksen, mutta sitten taas klassisen musiikin satunnainen kuulija ei uskalla kokea (tai ainakaan tunnustaa kokevansa) musiikkia millään lailla ilman perinpohjaista tietoa teoksen syntyhistoriasta. Uusimmista listahiteistä ja monesta muusta musiikinlajeista kuulee helposti kommentteja että "enpä tykännyt", mutta useasti kysellessäni klassisesta musiikista ihmisiltä mielipiteitä, vastaus on jotain tyyliin "en tunne taustaa tarpeeksi sanoakseni tästä mitään". Itse en kuitenkaan klassista kuuntele vain akateemisesti mielenkiintoisena vaan myös aidosti kokemuksellisesti vaikuttavana, henkilökohtaisesti merkityksellisenä musiikkina. Ja uskoisin että monien muiden kohdalla on samoin...
Mikael kysyi myös hierarkioita kyseenalaistavasta tutkimuksesta. Tällaista on viime vuosikymmeniltä vaikka kuinka paljon, mutta yksi hyvä esimerkki on vaikkapa Tia de Noran kirja Music in Everyday Life, jossa hän tarkastelee musiikkia nimenomaan kuulijoiden merkityksenannon ja käytön kautta. De Nora on myös toisaalla tutkinut klassisen musiikin neromyyttiä. Säveltäjä ei tällaisten tutkimusten kautta enää ole se ainoa mahdollinen merkityksenantaja, vaan merkitystä voidaan hakea myös esimerkiksi omasta ajastamme, josta käsin musiikkia kuuntelemme.
Taidemusablogeista en osaa tähän hätään antaa listaa, mutta etsin taannoin netistä tutkimustarkoituksiin klassisen musiikin kuuntelijoiden henkilökohtaisia kuuntelukokemuksia ennen kaikkea keskustelupalstoilta ja törmäsin joihinkin blogeihinkin. Mutta asiasta ei sitten tullut sen enempää, kun en oikeastaan sellaisia kokemuksia löytänyt. Jos joku tietää foorumin jossa käsiteltäisiin klassista musiikkia nimenomaan kuulijan kokemuksen kannalta, niin antakaa ihmeessä vinkki, olen ehdottomasti kiinnostunut :-)
Ehkä lopuksi on vielä syytä todeta, että en minä tietoa ja sen jakamista tarkoittanut kommentillani vastustaa, mutta omasta näkökulmastani mielenkiintoisinta uutta tietoa olisi nimenomaan toisen ihmisen ainutlaatuisen kokemusmaailman edes jonkinasteinen ymmärtäminen (joka sekin on kontekstuaalista ja pohjautuu siihen kaikkeen tietoon ja kokemukseen joka sillä toisella ihmisellä tästä maailmasta on jne.). Sen takia tuntuu harmilliselta, että niin monen ihmisen kokemus musiikista piiloutuu faktojen referoimisen taakse.
Sitaatille löytyy monta sanojaa.
Joka tapauksessa ymmärsin, mitä alun perin ajoitte takaa. Musiikkikokemuksesta puhuminen on kyllä vaikeaa, ja vielä vaikeammaksi se tulee, jos kuulija on umpiviljelty ajatuksella, että hänen täytyisi tietää teoksesta valtavasti ennen kuin uskaltaisi sanoa mitään.
Blogini on aivan vapaasti kulttuurintutkimuksen käytettävissä. Raja menee ainoastaan juuri vallankäytössä; kuka päättää mistä ja miten blogissa kirjoitetaan sekä kenen tai minkä auktoriteetin konteksteille siellä altistutaan.
Se, että kuulija myytistää teosta säveltäjää /esittäjää koskevilla tiedoilla ei ole mikään ongelma kuulijalle eli vastaanottajalle itselleen. Se on jonkun muun ongelma - so. tutkijoiden ongelma. Vakavaa puolestaan on se, että kulttuurintutkijat piiloisesti demonisoivat käsitteitä. Yksi esimerkki on juuri valta. Se johtaa helposti siihen, että mörköjä, tonttuja ja paholaisia nähdään siellä missä niitä ei ole, eli muualla kuin saduissa. Kontekstin rakentaminen on niin ikään erittäin tulkintaherkkää aluetta; hajottamalla kontekstin atomeiksi liian lavealla kysymyksenasettelulla tutkimuksesta tulee yksinkertaisesti mahdoton toteuttaa. Reflektiivisessä konstekstinpelossa jäävät monet tutkielmat ja väitöskirjat kirjoittamatta.
Elinan alkuperäistä toivomusta aitojen kuuntelukokemusten jakamisesta Klasarissa voin vain todeta: sitähän tapahtuu koko ajan. Se ei vaan tapahdu Elinan toivomalla tavalla. Jos nippelitiedot tuntuvat yhdentekeviltä, en voi auttaa. Minulle ne eivät kuitenkaan ole yhdentekeviä. Se mitä Klasariin suodattuu, on näet ainoastaan jäävuoren huippu. Loput on nupissa - juuri se osa mikä teitä ehkä kiinnostaa, mutta ei ole ulosmitattavissa millään keinoin;)
De Noran teos vaikuttaa mielenkiintoiselta, joskin välittämäsi ajatus oman ajan vaikutuksesta on itsestäänselvyydessään aika banaali. Maistuu liikaa 90-luvulle. Toki kuitenkin lähtökohtaisesti tärkeä. Kysymys säveltäjän tahdosta merkityksenantajan positiossa on niin ikään tärkeä ja ajatusta kiihottava. Itsekin olen joskus askarrellut kyseisen teeman parissa.
Ah, mukavaa kirjoittaa tällaisesta aiheesta! Tosin keskustelu on liian tieteellistä. No, kunhan sitä ei tapahdu Klasarissa. Tällä kertaa päätän tähän. Jatkakaamme, kun aihetta ilmenee. Musiikki on parasta:)
Tästähän voisi jatkaa vaikka erilaisiin teoskäsityksiin, mutta nuo kontekstit ovat enemmän omaa alaani, ehkä niistä joskus lisää.
Mahdollisten väärinymmärrysten korjaamiseksi haluan kuitenkin lisätä, että jokaisella on toki oikeus - ja valta! - kirjoittaa omassa blogissaan juuri siitä, mistä itse haluaa (ja poistaa epämieluisat kommentit). Tuskin tämä omanikaan miksikään taiteen- ja kulttuurintutkimuksen blogiksi muuttuu, tästä antoisasta keskustelusta ja sen osakseen saamasta huomiosta huolimatta.
Toivon, että kun olen kuollut rakastettuna professori emeritana, oppilapseni selvittävät, mikä vaikutus South Parkin katselulla hampaita pestessä oli väitöskirjani teoreettis-metodologiseen viitekehykseen. Tieto on pop, tiede vieläkin popimpaa, mutta elämä on taidetta - siksi kai minustakin tuli taiteentutkija.
Lähetä kommentti