Lehmistä

Eipä näkynyt Route d'Ouakamilla lehmiä, ja myöhemmin samana iltana selvisi, ettei kyseisen tien nimi enää ole Route d'Ouakam vaan Avenue Cheikh Anta Diop (saman herran mukaan on muuten nimetty Dakarin yliopisto). Leivän päälle saa sentään edelleen tuttua nauravan lehmän juustoa. Vähän huvittavaa on, että monet isot tiet täällä tunnetaan kahdella eri nimellä nimenmuutosten takia mutta suurimmalla osalla teitä ei ole minkäänlaista nimeä. Tai itse asiassa melkein joka kadunkulmaan on sitten viime reissun ilmaantunut kylttejä, jotka kertovat kaupunginosan ja kadun nimen, mutta varsinkin asuinalueilla katujen "niminä" on useimmiten vain kirjaimia ja numeroita.

Tänään käytiin taas asunnolla, jossa edelleen oli rakennustyöt vähän kesken. Mutta nyt tehtiin kuitenkin vuokrasopimus ja tarkoitus olisi muuttaa keskiviikkona. Teiden nimistä puheenollen kyseisen talon osoite on Villa N:o 6, Rue 3 x P (eli kyseisen kaupunginosan kadulla nro 3, lähellä katu P:n risteystä), Dieupeul Derklé. Tuolla osoitteella ei tosin mitenkään kovin todennäköisesti löydä perille. Mutta tervetuloa silti käymään, mulla on siinä asunnossa ylimääräinen huonekin, että voi tulla ihan yökylään. Sopii tietysti toivoa, että kaikki olisi kunnossa keskiviikkona, ja että saan kaikki tavarani samoin kuin tädin lainaamat huonekalut sun muut onnellisesti perille. Talon omistaja lupaili kyllä kantoapua, ja sitä taitaa kyllä tarvita, vaikkei mitään niin kovin painavaa olekaan kannettavana, kun pitää saada vietyä kaikki kapeita portaita pitkin neljänteen kerrokseen.

Niin, jääkaappi on hankittu ja odottelee muuttoa. Jos joku haluaa lähettää tänne sellaista vanhanaikaista paperipostia, niin sain luvan hyödyntää Lähetysseuran postilokeroa: B.P. 45170, Dakar–Fann. (Joululahjat voi lähettää myös tädin osoitteella Mbouriin, koska menen kuitenkin sinne jouluksi...) Saan myös käyttööni paikallisen kännykkänumeron suurin piirtein 15. päivä, sen numero on 634 0450, eteen tietysti Senegalin suunta 221, jos nyt joku tuntee pakottavaa tarvetta soittaa mulle – mutta vasta sitten 15.12. jälkeen, siihen asti se on yhden toisen suomalaisen käytössä. Tekstiviestit on joka tapauksessa parempi lähettää suomalaiseen kännykkänumeroon, koska senegalilaisista liittymistä ei kuulemma saa lähetettyä tekstareita ulkomaille eikä toimivuudesta myöskään tännepäin ole mitään takeita.

Eli aika on kulunut tällaisissa käytännön järjestelyissä, sekä tavatessa kaikkia täällä asuvia suomalaisia. Pikkujoulua ja itsenäisyyspäivääkin tuli juhlittua sunnuntaina suomalaisittain, ja sitä ennen piti käydä vielä kirkossakin, hmm. No, jos nyt jouluun asti selviäisi ennen kuin seuraavan kerran joutuu kirkkoon... Eipä silti, nuo Dakarissa asuvat Lähetysseuran ihmiset on ihan mukavia, eikä mene heti aivot solmuun kaikkia vieraita kieliä puhuessa, ehtiihän niitäkin sitten.

Rumpu- ja tanssijutut on edelleen täysin auki, kun nyt saisin tuon muuton pois alta, niin ehkä sitten jaksaa ajatella niitä enemmän. Ja soitella ympäriinsä. Ajattelin kyllä huomenna (tai siis tänään) mennä iltapäivällä vierailemaan HLM:ssä, jossa asuu vanhoja tuttuja ja myös mahdollinen rumpuopettaja, jota en kylläkään vielä oikein tunne. Pathé (se Suomessakin vieraillut tanssi- ja rumpuope) lupaili taas soitella ja antaa kyseisen rumpalin puhelinnumeron, mutta eihän mua vielä oikein saa mistään kiinni. Taitaa olla helpompi mennä paikan päälle ja kysellä, mistä kyseisen tyypin saisi käsiinsä. Ja pitäähän sinne muutenkin mennä moikkaamaan kaikkia, vaikka aika moni tuttu tuntuu muuttaneen jonnekin ulkomaille.

Aloitin kirjoittamaan tätä maanantai-iltana 5.12. klo 19.58 sähkökatkoksen tehtyä kirjan lukemisen mahdottomaksi. Kynttilän valossa lukemiseen olen näköjään liian vanha, tai vaan liian likinäköinen. Toisaalta tietokoneen ruutu tuntui liiankin kirkkaalta. Mutta sähköt tulivatkin alle kymmenen minuutin jälkeen takaisin, joten voisin kohta palata kirjan pariin. Pitää muistaa ostaa kynttilöitä omalle asunnolle, nykyisen asuinpaikan emäntä kertoi, että viime viikkoina on ollut sähkökatkoja joka päivä ja ne on vielä kestäneet ennemminkin tunteja kuin minuutteja.

Löysin Lähetysseuran kokoelmista pari kiinnostavaa kirjaa: Amélie Nothcombin Nöyrin palvelijanne (siitä tehty leffa vaikutti kiinnostavalta, mutta en kyllä käynyt katsomassa) ja Laura Honkasalon Sinun lapsesi eivät ole sinun, josta päätin aloittaa. Itse asiassa se Honkasalon uudempi kirja vaikuttaa mielenkiintoisemmalta, mutta on tätäkin ihan kiva lukea, ja on ollut jopa mielessä, että pitäisikin lukea. Täällä nyt vihdoin tuntuu olevan aikaa muunkin kun työjuttujen lukemiseen, Suomessa ei oikein jaksa lukea enää mitään muuta. [En nyt laita mitään linkkejä tänne, ellen sitten satu muistamaan osoitteita ulkoa, kun en jaksa nettipaikoissa kuluttaa aikaa linkkien hakuun.]

Mitähän muuta piti kertoa? Alan tottua dakarilaisen kraanaveden makuun, eikä vatsakaan ole valittanut, ainakaan vielä, tosin täällä majapaikassa kyllä filtteröidään juomavesi. Mutta vettä tulee juotua aika runsaasti, eikä paikallisissa ruokapaikoissa jaksa kysellä pullovettä, kun kraanavesi kuitenkin periaatteessa on juomakelpoista. Kylmiin suihkuihin pitäisi vielä tottua, tosin se ei taida käydä yhtään helpommaksi, kun tämä ilma tästä vähitellen alkaa viilentyä. Lämmintä siis on, en tiedä mitään tarkkoja lukemia, ei mitenkään tuskaisen kuuma, mutta hiki on jokseenkin koko ajan eikä aurinkoon viitsi jäädä pahemmin oleilemaan.

The essential infos in English: If you want to send me some ordinary mail, you can use this address: B.P. 45170, Dakar–Fann. It’s the P.O. Box of the Finnish Lutheran Mission here, they promised to call me if I get some mail, and I’ll then go and get it from them. I will also get a phone from someone leaving Senegal on the 15th, the number is 634 0450 (add 221 for Senegal), but it’s better to use my Finnish number for SMS.

Malista, matkustamisesta, musiikista, meikkaamisesta, meileistä ja muusta

Jos joku sattuu kaipaamaan jotain yhteiskunnallisia kannanottoja tai muuta oikeasti mielenkiintoista, menköön muualle, täällä on nyt vaan tällasia minäminäminäjuttuja. Ja vielä sikin sokin miten sattuu. Että en suosittele lukemaan, mutta kirjoitanpa kuitenkin.

Perjantaina jäi suunnitelmissa ollut Digelius-käynti väliin yllättävän runsaan sosiaalisen toiminnan takia, mutta postista sain sentään haettua paketin, joka sisälsi Lonely Planet West Africa -kirjan ja Vicente Amigon uusimman levyn un momento en el sonido. Vicente Amigo tietysti näyttää kauniilta ja soittaa kauniisti (molempia myös livenä), ja uusi levykin panostaa samaan esteettisyyteen kiitettävästi. Kuulostaa jotenkin rauhallisemmalta kuin aiemmat levyt, tosi vähän laulua.

Lonely Planetiä on tullut toistaiseksi selattua lähinnä sen verran, että valkeni, kuinka pitkä matka on Dakarista Bamakoon - 1420 kilometriä! Eli aivan sairaan pitkä matka kun ajattelee teiden kuntoa ja muita matkustusolosuhteisiin vaikuttavia seikkoja... En näköjään oikein hahmota, kuinka iso paikka se Afrikka oikein onkaan, kai sitä on kuvitellut, että Mali on siinä ihan Senegalin vieressä (onhan se). Taitaa jäädä Malin reissu tekemättä, varsinkin kun ei taida olla ketään, joka lähtisi mukaan. Jos vaikka matkailisin ihan vaan Senegalissa ja ehkä Gambiassa, onhan niissäkin vielä näkemistä, kun en ole aiemmilla matkoilla paljoa kierrellyt muualla kun Dakarissa ja tädin luona Fatickissa ja Mbourissa. Outi oli sitä mieltä, että pitäisi mennä käymään Casamancessa, ja niin tietysti pitäisikin. Ja Saint-Louisissa.

Kate Bushilta on näköjään juuri ilmestynyt uusi levy, siltä soitettiin jotain radiossa. Kuulosti ihan Kate Bushilta... en tiedä radiossa soineen biisin nimeä, mutta siitä tuli mieleen biisi Love and Anger, jonka sitten kaivoin esiin. Samalta levyltä päivän fiilikseen sopiva valituslaulu:

This is where I want to be.
This is what I need.
This is where I want to be.
This is what I need.
This is where I want to be,
But I know that this will never be mine.
(Kate Bush: Never be mine)

Eipä tuo kertosäkeen teksti tietysti mitään kerro, jos ei kappaletta tunne. Toisto on joka tapauksessa olennaista, ja monin tavoin sopivaa tässä yhteydessä.

Viime päivinä on tullut paitsi juotua piimää (johtuu yleensä stressistä, en muuten juurikaan juo piimää) myös mietittyä meikkaamista. Nimittäin nyt syksyllä oon jostain syystä ruvennut meikkaamaan lähes joka päivä, mikä on vähän kummallista, aiemmin ei ole tuntunut tarpeelliselta meikata, jos ei ole mitään juhlia tai muuta vastaavaa, missä pitäisi näyttää erityisen edustavalta. Ehkä sitten kolmekymppisenä pitää meikata, ei enää pelkkä säkenöivä sisäinen kauneus riitä. [Niin kuin tähän asti muka olisi riittänyt... Toim. huom.]

Eipä silti, että viime aikoina olisin ollut kovin vakuuttunut siitä sisäisestä kauneudesta tai varsinkaan omista tutkijankyvyistä. Jotkut tuntuvat olevan niin järjestelmällisiä ja aikaansaavia ja kirjoittavat juuri sellaisia artikkeleita kuin pitääkin, ja mä vaan ihmettelen, mistä aloittaisin, enkä jaksa perehtyä kunnolla mihinkään. Halveksin kaikkia niitä tehtailijoita, jotka vääntää samasta tikusta asiaa kymmeneen artikkeliin, mutta väännän yhtä lailla omat artikkelini joidenkin vanhojen juttujen pohjalta, kun en vaan muka ehdi tehdä mitään uutta. Uskottelen itselleni, että kyllä kaikki alkaa sujua, kunhan pääsen Senegaliin ja kerään kunnollista matskua ja sitten on jotain, mistä kirjottaa jotain järkevää. Niin kai.

Viikonloppu on kyllä sujunut enimmäkseen tässä koneen (Akselin) ääressä. Tällaista villiä sinkkuelämää, korjasin tenttejä perjantai-illan. Lauantaiaamuna sain päähäni ladata netistä koneelle Thunderbirdin ja sitä säätäessä kului tunti jos toinenkin, osoitekirjan kasaamiseen on mennyt aikaa vielä tänäänkin. Tuntuu vähän oudolta edelleen, mutta kätevältä ohjelmalta vaikuttaa sinänsä, kai siihen tottuu. Siirtelin vanhoja meilejä uusiin kansioihin, mikä oli lievästi masentavaa. Eipä tunnu jutut juuri muuttuneen tai oma elämä muutenkaan.

Tänään oon saanut sentään sen verran aikaan, että tarkistin Musiikin suunnan vedoksia. Oikeesti piti kyllä aloitella yhtä artikkelia ja kirjoittaa selvitys Sheffieldin konferenssia varten saadun apurahan käytöstä. Mutta tulipa tehtyä edes jotain, muutakin kun katsottua sunnuntain suosikkisarjoja omasta rakkaasta telkkarista.

Taidetta ja velvollisuuksia

Tässä muutaman päivän ajan ovat mielessä olleet ennemmin velvollisuudet kuin taide, vaikka molemmat tietysti tuntuvat usein kietoutuvan toisiinsa, kun tämä työnkuva on mitä on (niin, kyllä kansanmusiikkikin on taidetta, sanokaa mitä sanotte). Epämääräisen touhuilun ja kavereiden kanssa kahvittelun välissä olen onnistunut saamaan jotain aikaan:

Konferenssiesitelmä on valmis ja printattu. Yritän olla katselematta printtejä, etten vaan löytäisi mitään korjattavaa. Kyllä se eilen ihan hyvältä vaikutti, yllättävän hyvältä siihen nähden, että lähtökohtana oli hämärä ajatus rakenteeksi ja aiemmista tuotoksista leikelty kokoelma suomen- ja englanninkielisiä tekstikatkelmia. Välillä ehti taas tuntua yhdeltä suurelta huijaukselta koko tieteen tekeminen.

Luennot ovat edelleen työn alla, tosin valmistuvat todennäköisesti vielä tänään, pitää vaan muokata vanhoja luentoja ja valita esimerkkejä. Hain Kirjasto 10:stä vähän lisää levyjä, ilta taitaa kulua sufi-musiikkia ja koraaniresitaatiota kuunnellen... Oli muuten ensimmäinen kerta kun kyseisessä kirjastossa kävin, näyttipä aika kivalta paikalta. Kokoelmat tunnisti kyllä samoiksi kuin entisessä Pasilan paikassa, mutta kirjat ja levyt oli järjestetty sisällön mukaan, siis tiettyä musiikkia käsittelevät kirjat kyseisten levyjen läheisyyteen, mikä vaikutti viisaalta ratkaisulta. Tilat kyllä tuntuivat jotenkin ahtaammilta kuin Pasilassa.

Jonkinlainen velvollisuudentunto ohjasi kirjastosta katsomaan Yann Arthus-Bertrandin Maa ilmasta -näyttelyä. Ei niin, etteikö kyseinen näyttely kovastikin olisi kiinnostanut, on vaan aina yhtä vaikea saada itsensä paikan päälle mihinkään näyttelyyn tai varsinkaan museoon. Joka tapauksessa näyttelyn kiertäminen - ja erityisesti maailmankartalla kävely - on ollut mielessä ja nyt sitten sain aikaiseksi. Osan kuvista olin kyllä nähnyt jo jokunen vuosi sitten Berliinissä, mutta Lasipalatsin näyttelyssä tuntui olevan enemmän kuvia. Ainakin niitä on paljon, pitäisi varmaan käydä katsomassa niitä vielä uudemmankin kerran, kun tuntui että puolet nähtyään tuli päivän taidekiintiö täyteen. Sepä kai juuri on kaikkien näyttelyiden ahdistava puoli, että katsottavaa on aina liikaa.

YAB:n kuvasivustosta ei löytynyt vaikuttavimmaksi kuvaksi äänestämääni kuvaa Sudanista, joten tulkoon blogin kuvitukseksi tämä kuva Marokosta arabimusiikkiin väljästi liittyen:


Velvollisuudentunteita herättivät paljonkin kuviin liittyvät tekstit, jotka avasivat samalla uusia ulottuvuuksia moniin kuviin. En tiedä, olisiko näyttely oikeastaan yhtä vaikuttava ilman tekstejä, vaikka kauniita kuvat ovatkin. Otollisen paikan olivat huomanneet Greenpeacen jäsenhankkijat, ja niinhän siinä sitten kävi, että taivuin tukijäseneksi. Ainakin voin taas hetken tuntea itseni paremmaksi ihmiseksi. Noin periaatteesta ärsyttää silti kaduilla kiertävät jäsenhankkijat - saanko nyt sanoa niille kaikille muillekin, että tuen jo Greenpeaceä? Ja onko se riittävä syy kieltäytyä muiden tukemisesta? Vaikka tulihan sitä tuettua toistakin järjestöä tässä joku aika sitten (klikkaa paidan kuvaa).

Eipä taiteesta ja hyväntekeväisyydestä päässyt eroon vielä kotimatkallakaan, mutta hieman kyllä epäilyttää, onko ilmaisen kokiksen juominen paras mahdollinen tapa tukea Punaista Ristiä. Moinen kamppanja taiteellisine tölkkeineen kuitenkin oli käynnissä Rautatientorilla, ja juoma oli sinänsä ihan tervetullut taideseisoskelun jälkeiseen olotilaan.

Lakatut varpaankynnet

Mielessä pyörii monenlaisia asioita ja ajatuksia, joistain voisi tännekin kirjoittaa, ehkä, jos saisi sanat oikeaan järjestykseen. Mutta tässä impressionistinen kokoelma viikon tapahtumista. Illat on täyttänyt enimmäkseen tanssiminen, opettajana burkinafasolainen Dama, kuvia voi katsoa Flickrin tanssikansiosta, pari kuvaa jopa onnistui teknisistä ongelmista (vähän valoa ja paljon liikettä) huolimatta. Tanssimisesta ja lämpotilasta johtuen hikoilu ja veden juominen ovat olleet kovasti pinnalla. Auringon ottamista Alppipuistossa tuli myös testattua. Helsinki on hieno paikka ja on kiva istua nurmikolla, varsinkin oikenlaisessa seurassa. Uudessa kodissa on uudet stereot, ja tunnen olevani kovin pro, kun jokainen pala on eri merkkiä. Ja taas pitää kantaa tyhjiä pahvilaatikoita ullakkokomeroon, tai jonnekin pois nurkista pyörimästä, vanhoista stereoistakin kai pitäisi päästä eroon. Kasettilaatikoista kaivoin Kate Bushia ja Daniel Lanois'ta, mutta suosikkina taitaa jatkaa Quintessencen 5 am, joka on soinut korvalapuissa jo kaikilla kevään ja alkukesän junamatkoilla ja välillä töissä ja kotonakin. Vaikea sanoa, mikä kyseisessä levyssä on niin hienoa, onpahan vaan onnellinen olo sitä kuunnellessa. Ranskaa on tullut puhuttua (huonosti) tanssi- ja rumpuopejen kanssa, eipä ole mennyt elämä ihan liian tervehenkiseksi, kun harva se päivä on pitänyt lähteä kaljalle (siiderille) tanssitunnin jälkeen. Englanniksi taas olen kirjoittanut asiallisia sähköposteja, erinäisten (vähän yllättävien) mutkien kautta tietoon tulleille uusille kontakteille tutkimukseen liittyen. Lähipäivinä pitäisi vääntää päivärytmi johonkin järjellisempään malliin ja kirjoittaa Sheffieldin esitelmä ja valmistella pari luentoa. Ja tutustua Lontoon opaskirjoihin, ja lähettää siellä asuville serkuille sähköpostia. Äiti sanoi, ettei sitten saa mennä minnekään lähelle metroa... Sitten ois vielä ne synttärit. Mutta nyt lähden ostamaan pizzaa.

Tanssien sateessa?

Kansainvälisen tanssin päivän kunniaksi kai voisi kirjoittaa jotain kaunista ja tanssiaiheista. Tänä iltana on tanssiopiston kevätnäytös tai oikeastaan ensimmäinen kahdesta, toinen on huomenna. Olen mukana flamencoesityksessä eikä jostain syystä jännitä ollenkaan, kummallista. Vähän harmi tietysti on, ettei taaskaan saatu afroesitystä aikaan näytökseen. Ryhmä oli pieni muutenkin ja noin puolet eivät missään nimessä halunneet esiintyä, joten eihän siitä sitten mitään tullut.

Vähän surkealta näyttää vappusää täällä Joensuussa, pilvistä, kylmää ja vettäkin sataa ainakin tänään. No, ihan sama sinänsä, en ole menossa minnekään. Tulihan tässä jo maanantaina retkeiltyä vapunkin edestä, proseminaarilaisten kanssa juotiin kaljaa (ja viiniä) jokirannassa. Flickrissä on dokumentteja (klikkaa oikealta "my photos"), tosin vasta sitten myöhemmin mun luona otettuja, ei sattunut olemaan kameraa siellä ulkona mukana. Ei tämä "koko elämä on kenttätyötä" -juttu taida oikein toimia, ainakaan dokumentaation osalta...