She buys a ticket 'cause it's cold where she comes from

Onpa taas ollut harvinaisen tavanomainen viikonloppu eli en ole tehnyt oikein mitään muuta kuin katsellut telkkaria ja valvonut liian myöhään. Pakko oli myös siivota, kun alkoi lattiat olla täynnä hiuksia ja villakoiria. Mitähän vitamiinia muuten pitäisi saada lisää, ettei ihan kaikki hiukset irtoaisi päästä?

Perjantaina olin vielä hyvässä työvireessä, sain sen toisenkin hakemuksen valmiiksi ja kirjoitin yhden kirja-arvostelun, joka on (kuten kaikki muukin) ollut tekeillä aika kauan. Kirjaan liittyen tuli mieleen kaikenlaista feminismiin liittyen, mutta en sitten jaksanut ajatella asiaa paljon enempää, jotenkin noissa eksplisiittisen feministisissä tutkimuksissa vaan aina tuntuu menevän jotain vähän pieleen. No, sopii lukea se kirja-arvostelu sitten, jos kiinnostaa (Musiikin suunta 4/2006, ilmestynee kyllä vasta tammikuussa).

Heh, Last.fm soittaa biisiä Sunday Bloody Sunday, sehän sopii... Piti tänäänkin muka tehdä jotain töiden hyväksi, mutta enpä sitten tehnyt, vaan sivistin itseäni Afrikka-dokumenteilla ja erinäisillä viihdesarjoilla, minkä nyt netissä roikkumiselta ja (lähes) jokapäiväiseltä mese-videopuhelusessiolta ehdin.


Geldofin Afrikka-sarja vaikutti periaatteessa hyvältä, sellaiselta että oikeasti on yritetty tehdä jotain vähän viisaampaa ja ei-niin-stereotyyppistä dokumenttia Afrikasta, mutta sitten siinä kuitenkin oli kaikenlaista, mikä ärsytti. Ainakin maisemakuvat oli vähän liian maalattuja - vai miksi telkkarissa ei pilvet koskaan liiku? Muutenkin värit näytti jotenkin ylikorostetuilta. Ja sitten puhuttiin "Afrikasta" tarkoittaen kai sitä osaa Afrikasta, jossa kyseisessä jaksossa oltiin, tai jos ihan tosissaan tarkoitettiin koko Afrikkaa, niin sitten en oikein ymmärrä. Sekin oli vähän hassua, kun Geldof selitti pitkiä pätkiä siitä, miten Afrikka ei kaikenlaisista maantieteellisistä syistä ole voinut "kehittyä", niin kuin tämä länsimainen "kehitys" olisi sitä ainoaa oikeaa kehitystä. Jaa, tuolla BBC:n sivuilla olevassa esittelyssä onkin pitkät pätkät samaa monologia, joka oli siinä ohjelman alussa: "From the beginning, geography stood against Africa." Niin kai sitten.

Perjantaina mietin myös, että varmaan vielä pilaan maineeni musiikkitieteilijänä kaiken musiikin takia, mitä työhuoneella tulee kuunneltua. Kun siitä huoneen ohi kulkee kaikkia vakavaa musiikkia harrastavia kollegoja ja jotain saattaa kuulua sinne aulaankin, jossa välillä pyörii opiskelijoita. Tänään kyllä kuuntelin levyllisen mordvalaisten mummojen lauleluita täällä kotona, se kai olisi kovin etnouskottavaa kuunneltavaa (klikkaa global musicbox > julkaistut cd:t) töihinkin, mutta siellä vaan tarvitsee jotain vähän populaarimpaa... Edellisen linkin takaa löytyvää Stilimban levyä kyllä kuuntelinkin tässä joku päivä, mutta sepä onkin aika kepeä.

Nyt voisi käydä nukkumaan, että huomenna jaksaisi herätä puhumaan opiskelijoille kenttätyöstä. Onneksi luento alkaa vasta klo 12.

Toiset päivät ovat parempia kuin toiset

Niinhän sitä sanotaan, että "no news is good news", eli tänne kuuluu ihan hyvää ja ilmeisesti sen takia en ole jaksanut kirjoitella mitään pitempiä sepustuksia tänne. Tai sitten on vaan ollut olennaisempaa tekemistä. Ja olin Gambian ja Mbourin reissun takia myös erossa omasta tietokoneesta, jos se nyt kelpaa selitykseksi muiden joukkoon. Yritän ladata ne tuossa edellisessä pätkässä mainitut tama-mpegit Afrotanssi.netiin, eli klikkailkaa sinne, jos kiinnostaa. Muuten ei taida vähään aikaan olla videoita luvassa, koska lähetin tähän asti kuvatut nauhat äidin ja isän mukana Suomeen, enkä ole vielä saanut kuvattua mitään uutta.

Käytiin siis pikavisiitillä Gambiassa, jossa en kyllä ehtinyt näkemään paljon mitään. Banjulissa käytiin torilla, samoin Bakaussa, jossa myös kävin uimassa hotellin uima-altaassa ja yritin ottaa vähän aurinkoa jaloille, muttei siihenkään sitten oikein riittänyt aikaa. Eli jalat on edelleen ihan valkoiset, naamassa ja käsivarsissa alkaa sentään olla vähän väriä. Gambia vaikutti aika samanlaiselta kuin Senegal, radiossakin soi samat (senegalilaiset) hittibiisit, mutta varsinkin Bakaussa alkoi käydä hermoille kaikki hihassa roikkuvat tyypit. Onhan täällä Dakarissakin kaikenlaisia kaupustelijoita, jotka saattaa seurata pitkänkin matkaa, vaikka kuinka vakuuttaisi, ettei aio ostaa mitään, mutta siellä oli vielä niiden lisäksi loputtomiin kaikenlaisia muitakin tyyppejä, jotka yrittivät väkisin tehdä tuttavuutta ja joista ei meinannut päästä millään eroon.

Äiti ja isä tuli puolestaan käymään Senegalin puolella Mbourissa, josta tehtiin autoretki Joaliin ja Fadiouthin saarelle, eli etelään päin rantaa pitkin. Dakariin asti ei viitsitty tulla, kun tuossakin välissä oli ihan tarpeeksi (= liikaa) matkustamista. En oikein pysynyt kärryillä laskuissa, kuinka monella eri taksilla tai muulla vastaavalla kulkuneuvolla tulikaan kuljettua tuon reissun aikana, mutta yli kymmenen niitä oli joka tapauksessa, vaikka laskuissa oli mukana vain eri kaupunkien väliset matkat. Eli vähän turhan rasittavaa on tuo matkustaminen, ja olisihan siellä Gambiassa muutenkin mielellään ollut vähän pitemmän aikaa, että olisi ehtinyt nähdä vähän enemmän edes Banjulia. Mutta ihan kiva olla taas Dakarissa, vaikka täällä onkin kylmempää kuin Gambiassa.

Paluun jälkeen olen ollut hämmentävän aikaansaava. Heti Dakariin päästyä keskiviikkoiltana aloitin wolofin kurssin Ranskan kulttuurikeskuksessa, se vaikuttaa siltä, että siellä saattaisi jopa oppia jotain. Eli sitä on sitten kaksi kertaa viikossa seuraavat kolme kuukautta. Torstaina vierailin yliopistolla, jossa onneksi sattui olemaan paikalla yksi tuttu, ja häneltä sain sitten listan nimiä, keihin kannattaisi ottaa yhteyttä. Tällä viikolla olisi tarkoitus jatkaa niiden ihmisten tavoittelua, ja kai sinne yliopiston kirjastoonkin pitäisi joskus jaksaa mennä istumaan ja lukemaan. Sain myös Heidin avustuksella kirjoitettua kirjeen kulttuuriministeriöön, josta toivottavasti tulee vastaus piakkoin, niin että pääsen sitten hakemaan sitä oleskelulupaa. Viikonloppu tosin meni tekemättä oikeastaan yhtään mitään, vierailin tuttujen luona ja kävin torilla ostamassa paistinpannun ja villaisen huivin. Ja pesin pyykkiä taas kerran.

Onhan sitä tullut tehtyä kaikkea muutakin, niin kuin vertailevaa tutkimusta siitä, kumpi on parempaa suklaata, Fazer vai Toblerone (ei kai ole vaikea arvata kumpi). Ja harrastettua joogaa. Sekä tietysti käytyä tanssi- ja rumputunneilla. Olen yrittänyt hinkata jalkapohjia puhtaaksi supermarketista löytyneellä ihmekivellä, joka ei kyllä ole ollenkaan niin tehokas kuin paketissa luvattiin, mutta näyttää ne jo vähän vaaleammilta. Luin sen Ennen päivänlaskua ei voi sunnuntaina loppuun enkä oikein ymmärtänyt, minkä takia se on mitään palkintoja voittanut, varmaan taas liian suuret odotukset mulla juuri palkintojen takia. Ihan hyvähän se oli, sellaisella ideoiden tasolla varsinkin, mutta tuntui jotenkin niin tarkoituksellisen trendikkäältä. Tapoin myös yhden hämähäkin, joka oli harmittoman näköisesti pysytellyt samassa paikassa katossa vaikka kuinka kauan, mutta jossain välissä kuitenkin kutonut ison verkon siihen viereen.

RFI muuten raportoi Suomen presidentinvaalien tuloksen heti sunnuntai-iltana, mutta ehdin kyllä jo tiedustella tuloksia tekstiviestillä ennen sitä. Olin jo iltapäivällä netissä, että olisin nähnyt jotain tuloksia, mutta eihän niitä tietysti missään näkynyt vielä viiden maissa (seitsemän maissa Suomen aikaa siis). Menen kohta La Gondoleen syömään jäätelöä Tarja Halosen kunniaksi, niin kuin silloin viimeksikin... Jos sitten seuraavissa presidentinvaaleissa pääsisi taas äänestämään.

Kodin kynttilät

Olen palannut joulun vietosta tädin luota. Siellä oli tuttuun tapaan hyvin rauhallista, tuli nukuttua ja syötyä hyvin. Perehdyin Paulo Coelhon tuotantoon eli luin kaksi kirjaa: Istuin Piedrajoen rannalla ja itkin sekä Alkemisti, jonka äiti lähetti tädille joululahjaksi. Oma lahjakirja, Virpi Hämeen-Anttilan Suden vuosi, on vielä lukematta, en oikein tiedä, mitä siltä pitäisi odottaa, kun siitä on kuullut niin monenlaista... No, Alkemistin kohdalla oli vähän sama juttu, eikä se ainakaan enää tuon ensin mainitun Coelhon jälkeen tuntunut niin kovin erityiseltä, kun molemmissa on periaatteessa ihan sama "opetus", vaikka tarinat onkin erilaiset. Kun seuraa unelmiaan, niin löytää onnen, tai jotain sellaista. Ehkä juuri tuo opettavaisuus alkoi häiritä, kun luin nuo kaksi peräkkäin. Siinä Piedrajoessa jaksoin vielä uskoa, että näinhän se on, tai ainakin pitäisi olla, mutta Alkemistissa samaa väännettiin rautalangasta vähän liian moneen kertaan.

Sen Honkasalon siis sain luettua loppuun jo ennen joulua. Enpä osaa siitä sanoa sen enempää, ihan kiva sitä oli lukea, sellaista realistisen tuntuista juttua, mutta ei nyt mikään kovin järisyttävä lukukokemus kuitenkaan. Lähetysseuran kokoelmista löytyi nyt lainaan Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi, josta on tietysti myös puhuttu paljon (eikös se voittanut Finlandian tai jotain?) eli täällä ollessa ehkä pääsen taas suurin piirtein kärryille suomalaiseen kirjallisuuteen – jos nyt koskaan oon kärryillä ollutkaan.

Jouluna syötiin porkkanalaatikkoa ja rosollia sekä joulutorttuja, pipareita ja mitä kaikkea se täti olikaan ehtinyt leipoa. Kinkkuakin olisi ollut, mutta sen jätin väliin, vaikka kanaa olen taas täällä ollessa syönyt aina välillä. Ja äidin lähettämää Fazerin sinistä söin myös melkein koko levyn, sitä on vielä vähän jääkaapissa. Eipä siis tullut mitenkään erityisen ikävä suomalaista joulunviettoa. On ehkä kuitenkin kivempi kun pääsee rannalle kävelemään ja uimaan (vesi oli kyllä aika viileää)... ja voi syödä papaijaa ja guavaa jälkiruuaksi.

Joulukirkkoon en varmaan olisi Suomessa mennyt, ja sinne meinasin kyllä nukahtaa. Eikä joulun kohokohtiin ehkä kuulunut myöskään se, kun sain joulupäivänä säestää onnettomalla Casiolla jotain joululaulua, jota en ennestään tuntenut. Eipä se tosin olisi mitään auttanut, vaikka olisinkin tuntenut, kun en oikein osaa säestää muutenkaan. Onneksi ei ollut kovin montaa ihmistä kuulemassa. Sen takia varmaan näin tässä joku yö painajaista siitä, että jouduin (taas) opettamaan musiikin teoriaa vastahakoisille opiskelijoille, joita vielä oli paljon...

Jouluna yritin myös opiskella wolofia, sekä itsekseni että opettajan kanssa, joka siis asuu arkisin Mbourissa. Tosin tokalla kerralla oli juuri sähkökatko, joten en voinut kirjoittaa mitään muistiin ja keskittymistä vähän häiritsi sekin, että hyttyset söi jalkoja koko ajan. Jos saan joskus viikon päästä malarian, niin se johtuu sitten wolofin opiskelusta. Olisikohan siinä ollut kaikki joulun tapahtumat. Ai niin, ajoin myös hevoskärryillä, oli aika jännää. Kovin oli muuten ylellistä oleilla tädin luona, kun sai nukkua joustinpatjalla ja suihkusta tuli lämmintä vettä.

Heti Dakariin palattua eilen illalla oli taas sähkökatko, Mbourissa niitä taisi olla melkein joka päivä. On siis polteltu kynttilöitä muutenkin kun vaan joulutunnelman luomiseksi. Vielä kun täältä jostain saisi sellaisia kynttilöitä, joiden valossa näkisi tehdäkin jotain... Mulla on vaan kituuttavia tuikkuja (jotka kyllä tuoksuu sitruunalle), kun ei ole kynttilänjalkaa, niin en oikein uskaltanut ostaa muunlaisia kynttilöitä.

Tänään yritin mennä hakemaan oleskelulupaa, mutta pitääkin kuulemma mennä ensin kulttuuriministeriöön pyytämään sieltä joku paperi, että saan tehdä tutkimusta täällä. Lisäksi kävin sopimassa siitä, että saan kotiin apulaisen siivoamaan kaksi kertaa viikossa. Hiekkapölyä on niin paljon, että lattiatkin pitäisi pestä vähintään kaksi kertaa viikossa, ja pöytiä sun muita pyyhkiä koko ajan, joten en oikein jaksa itse tehdä kaikkea, kun en muutenkaan ole erityisen innokas siivoamaan. Pyykkien peseminen vielä menettelee (nekin pitää tietysti pestä käsin), mutta lattioiden luuttuaminen edes kerran viikossa ei oikein jaksa innostaa.

Illalla olisi taas juhlat, jotain tanssia pitäisi olla luvassa, muuten ei mitään tietoa, mistä oikein on kyse. Joka tapauksessa juhlat on siellä Parcellesissa, jossa käydään Heidin kanssa tanssimassa, ja sen tanssiryhmän ihmiset kai ne järjestää, tai ainakin ne kutsui meidät sinne.

Lehmistä

Eipä näkynyt Route d'Ouakamilla lehmiä, ja myöhemmin samana iltana selvisi, ettei kyseisen tien nimi enää ole Route d'Ouakam vaan Avenue Cheikh Anta Diop (saman herran mukaan on muuten nimetty Dakarin yliopisto). Leivän päälle saa sentään edelleen tuttua nauravan lehmän juustoa. Vähän huvittavaa on, että monet isot tiet täällä tunnetaan kahdella eri nimellä nimenmuutosten takia mutta suurimmalla osalla teitä ei ole minkäänlaista nimeä. Tai itse asiassa melkein joka kadunkulmaan on sitten viime reissun ilmaantunut kylttejä, jotka kertovat kaupunginosan ja kadun nimen, mutta varsinkin asuinalueilla katujen "niminä" on useimmiten vain kirjaimia ja numeroita.

Tänään käytiin taas asunnolla, jossa edelleen oli rakennustyöt vähän kesken. Mutta nyt tehtiin kuitenkin vuokrasopimus ja tarkoitus olisi muuttaa keskiviikkona. Teiden nimistä puheenollen kyseisen talon osoite on Villa N:o 6, Rue 3 x P (eli kyseisen kaupunginosan kadulla nro 3, lähellä katu P:n risteystä), Dieupeul Derklé. Tuolla osoitteella ei tosin mitenkään kovin todennäköisesti löydä perille. Mutta tervetuloa silti käymään, mulla on siinä asunnossa ylimääräinen huonekin, että voi tulla ihan yökylään. Sopii tietysti toivoa, että kaikki olisi kunnossa keskiviikkona, ja että saan kaikki tavarani samoin kuin tädin lainaamat huonekalut sun muut onnellisesti perille. Talon omistaja lupaili kyllä kantoapua, ja sitä taitaa kyllä tarvita, vaikkei mitään niin kovin painavaa olekaan kannettavana, kun pitää saada vietyä kaikki kapeita portaita pitkin neljänteen kerrokseen.

Niin, jääkaappi on hankittu ja odottelee muuttoa. Jos joku haluaa lähettää tänne sellaista vanhanaikaista paperipostia, niin sain luvan hyödyntää Lähetysseuran postilokeroa: B.P. 45170, Dakar–Fann. (Joululahjat voi lähettää myös tädin osoitteella Mbouriin, koska menen kuitenkin sinne jouluksi...) Saan myös käyttööni paikallisen kännykkänumeron suurin piirtein 15. päivä, sen numero on 634 0450, eteen tietysti Senegalin suunta 221, jos nyt joku tuntee pakottavaa tarvetta soittaa mulle – mutta vasta sitten 15.12. jälkeen, siihen asti se on yhden toisen suomalaisen käytössä. Tekstiviestit on joka tapauksessa parempi lähettää suomalaiseen kännykkänumeroon, koska senegalilaisista liittymistä ei kuulemma saa lähetettyä tekstareita ulkomaille eikä toimivuudesta myöskään tännepäin ole mitään takeita.

Eli aika on kulunut tällaisissa käytännön järjestelyissä, sekä tavatessa kaikkia täällä asuvia suomalaisia. Pikkujoulua ja itsenäisyyspäivääkin tuli juhlittua sunnuntaina suomalaisittain, ja sitä ennen piti käydä vielä kirkossakin, hmm. No, jos nyt jouluun asti selviäisi ennen kuin seuraavan kerran joutuu kirkkoon... Eipä silti, nuo Dakarissa asuvat Lähetysseuran ihmiset on ihan mukavia, eikä mene heti aivot solmuun kaikkia vieraita kieliä puhuessa, ehtiihän niitäkin sitten.

Rumpu- ja tanssijutut on edelleen täysin auki, kun nyt saisin tuon muuton pois alta, niin ehkä sitten jaksaa ajatella niitä enemmän. Ja soitella ympäriinsä. Ajattelin kyllä huomenna (tai siis tänään) mennä iltapäivällä vierailemaan HLM:ssä, jossa asuu vanhoja tuttuja ja myös mahdollinen rumpuopettaja, jota en kylläkään vielä oikein tunne. Pathé (se Suomessakin vieraillut tanssi- ja rumpuope) lupaili taas soitella ja antaa kyseisen rumpalin puhelinnumeron, mutta eihän mua vielä oikein saa mistään kiinni. Taitaa olla helpompi mennä paikan päälle ja kysellä, mistä kyseisen tyypin saisi käsiinsä. Ja pitäähän sinne muutenkin mennä moikkaamaan kaikkia, vaikka aika moni tuttu tuntuu muuttaneen jonnekin ulkomaille.

Aloitin kirjoittamaan tätä maanantai-iltana 5.12. klo 19.58 sähkökatkoksen tehtyä kirjan lukemisen mahdottomaksi. Kynttilän valossa lukemiseen olen näköjään liian vanha, tai vaan liian likinäköinen. Toisaalta tietokoneen ruutu tuntui liiankin kirkkaalta. Mutta sähköt tulivatkin alle kymmenen minuutin jälkeen takaisin, joten voisin kohta palata kirjan pariin. Pitää muistaa ostaa kynttilöitä omalle asunnolle, nykyisen asuinpaikan emäntä kertoi, että viime viikkoina on ollut sähkökatkoja joka päivä ja ne on vielä kestäneet ennemminkin tunteja kuin minuutteja.

Löysin Lähetysseuran kokoelmista pari kiinnostavaa kirjaa: Amélie Nothcombin Nöyrin palvelijanne (siitä tehty leffa vaikutti kiinnostavalta, mutta en kyllä käynyt katsomassa) ja Laura Honkasalon Sinun lapsesi eivät ole sinun, josta päätin aloittaa. Itse asiassa se Honkasalon uudempi kirja vaikuttaa mielenkiintoisemmalta, mutta on tätäkin ihan kiva lukea, ja on ollut jopa mielessä, että pitäisikin lukea. Täällä nyt vihdoin tuntuu olevan aikaa muunkin kun työjuttujen lukemiseen, Suomessa ei oikein jaksa lukea enää mitään muuta. [En nyt laita mitään linkkejä tänne, ellen sitten satu muistamaan osoitteita ulkoa, kun en jaksa nettipaikoissa kuluttaa aikaa linkkien hakuun.]

Mitähän muuta piti kertoa? Alan tottua dakarilaisen kraanaveden makuun, eikä vatsakaan ole valittanut, ainakaan vielä, tosin täällä majapaikassa kyllä filtteröidään juomavesi. Mutta vettä tulee juotua aika runsaasti, eikä paikallisissa ruokapaikoissa jaksa kysellä pullovettä, kun kraanavesi kuitenkin periaatteessa on juomakelpoista. Kylmiin suihkuihin pitäisi vielä tottua, tosin se ei taida käydä yhtään helpommaksi, kun tämä ilma tästä vähitellen alkaa viilentyä. Lämmintä siis on, en tiedä mitään tarkkoja lukemia, ei mitenkään tuskaisen kuuma, mutta hiki on jokseenkin koko ajan eikä aurinkoon viitsi jäädä pahemmin oleilemaan.

The essential infos in English: If you want to send me some ordinary mail, you can use this address: B.P. 45170, Dakar–Fann. It’s the P.O. Box of the Finnish Lutheran Mission here, they promised to call me if I get some mail, and I’ll then go and get it from them. I will also get a phone from someone leaving Senegal on the 15th, the number is 634 0450 (add 221 for Senegal), but it’s better to use my Finnish number for SMS.

Matkalla Timbuktuun

Ehdin jo pelätä, että kesä on tältä vuodelta ohi, mutta pääsin kuitenkin vielä ottamaan aurinkoa Alppipuistoon ja stadikalle uimaan. Alppipuistossa sain luettua loppuun matkalukemistona olleen kirjan Timbuktun hetket, kirjoittaja Kimmo Lehtonen. Niin, Malissa siinäkin liikutaan... Tuolta linkin takaa voi lukea suurin piirtein mistä on kyse ym. perustiedot, kirjan olen näköjään ostanut vuonna 2000, mutta se on saanut odotella hyllyssä niin kuin suurin osa muistakin kirjoista. En oikein jaksa lukea romaaneita muuten kuin kesäisin ja matkoilla, kun koko ajan joutuu lukemaan jotain muutenkin.

Kaikesta viivyttelystä huolimatta (kirja on julkaistu jo vuonna 1997), Timbuktun hetket tuntui kovin ajankohtaiselta: yksi kirjan aiheista on jihad, mutta niin kuin oikeassakin elämässä, uskonnollisin perustein lietsottavan sodan taustalla vaikuttaa paljon muunlaisia motiiveja. Toinen keskeinen ja ajankohtainen teema on tietoverkkojen vaikutus ihmisten elämään. Ei viitsi kertoa tarkemmin, jos joku vaikka haluaa lukea. Noista kaunokirjallisista arvoista en oikein osaa sanoa, kirjan kieli tuntui välillä vähän töksähtelevältä. Kiinnostavampia olivat nämä ajatusleikit siitä millainen maailma voisi olla. Hauskaa oli varsinkin se, että kirjassa Länsi-Afrikka on maailman johtava talousmahti ja Eurooppa jonkinlainen takapajula. Ovatkohan scifi-kirjailijat tämän päivän profeettoja?

Länsimainen yhteiskunta kuvitteli, että sen moraalinen maailmankuva oli ainoa oikea ja ikuinen. Vaikka maailma muuttui, ei sen käsitys maailmasta kyennyt muuttumaan. (Timbuktun hetket, s. 241-242, vrt. esim. tämä kolumni.)

Helsingin Juhlaviikot alkoivat perjantaina, ja päätin viime hetkellä mennä katsomaan Jenni Kivelän koreografian Mestarietsivät, joka oli ihan katsomisen arvoinen, ainakin erittäin viihdyttävä. Muistelin, että joskus aiemmin näkemäni Kivelän teos (varmaankin Kukkia - sidontaa) jostain syystä ärsytti. En kyllä yleensäkään tykkää erityisemmin tanssiteoksista, joissa käytetään paljon puhuttua tekstiä, mutta Mestarietsivissä puheen ja liikkeen yhdistelmä tuntui toimivan ihan hyvin. Kaikenlaisia ajatuksia omaan elämään liittyen tuli mieleen esitystä katsellessa, mutta niistä en viitsi kertoa täällä. Malilla ja matkustamisella saattaa olla jotain tekemistä tämänkin kanssa.

Viikonlopun tapahtumista myös Flow-festari olisi kiinnostanut, mutta se jäi väliin, mitä nyt lauantaina käväisin iltapäivällä makasiineilla katselemassa levymyyntipöytien ympärillä tungeksivia nuoria miehiä... Ensi viikolla sitten Huvilaa, tiistaina Tinariwen ja lauantaina Zap Mama. Nähdään siellä?

Englannin musiikkiostokset

Englannissa tuli ostettua jokunen cd-levy, joten listataan ne tässä, vaikken ole niitä vielä ehtinyt paljoa kuuntelemaan. Ostan levyjä aika harvoin, mutta sitten aina monta kerralla... Lontoossakin piti vaan katsella, sattuisiko megastoreista löytymään sellaisia afrikkalaisia levyjä, joita en Suomessa ole nähnyt, ja sitten käsiin tarttui kolme levyä, jotka olisin aivan varmasti saanut täältäkin, elikkäs nämä:

• Common: Be (2005)
• Ali Farka Touré & Toumani Diabaté: In the Heart of the Moon (2005)
• Tinariwen: Amassakoul (2003)

Suurin syy Commonin levyn ostamiseen taisi olla Nytin arvostelu, tosin en nyt enää toisella lukemalla tiedä miksi. Ensikuulemalta levy kyllä kuulosti kaikkien tähtien arvoiselta, ehkäpä kuuntelen toisenkin kerran, vaikka olenkin kai liian vanha kuuntelemaan hip hopia (ai niin, se ikätesti on unohtunut tehdä uudestaan).

In the Heart of the Moon on juuri sitä, mitä Ali Farka Tourén ja Toumani Diabatén yhteistuotokselta voi odottaa, miten sitä nyt kuvaisi, sellaista miellyttävää. En ollut moisesta levystä ehtinyt kuullakaan, vaikka onhan se näköjään ehtinyt jo listaykköseksi. Ärsyttää kun en tajua, milloin radiosta tulee "maailmanmusiikkia", kai sitä joskus tulee joltain YLEn kanavalta, en vaan satu koskaan kuuntelemaan oikeaan aikaan.

Viime aikoina on monistakin syistä ollut mielessä, että pitäisi matkustaa Maliin sitten kun taas sielläpäin maailmaa oleskelen. Ja kotona tuli jo ennen Englannin-matkaa kuunneltua malilaista musiikkia (Salif Keitaa, Rokia Traoréa ja Oumou Sangaréa), senegalilainen ei jostain syystä ole viime aikoina houkutellut. Hmm, tästähän voisi tehdä vaikka mitä psykoanalyyttisiä päätelmiä, saatte analysoida jos haluatte, en nyt itse jaksa.

Tinariwen taas on tulossa Juhlaviikoille, ja lippu konserttiin on hankittu jo ajat sitten, joten piti sitten tutustua bändiin vähän etukäteen. Ensimmäiseksi Tinariwenin levystä tuli mieleen Ali Farka Tourén soolotuotanto, vaikka laulua on näillä vähän enemmän, ja kaikkea muutakin poppimeininkiä. Ihan kivalta kuulostaa, mutta ei ehkä ihan niin mielettömän hienolta kun jossain on annettu ymmärtää, mutta saattavat hyvinkin olla vakuuttavampia livenä, pianhan se selviää.

Konferenssin myyntipöydiltä olisi löytynyt tietysti vaikka mitä ihmeellistä musiikkia (ja kirjojakin oli, mutta eihän niitä jaksa kantaa), mutta tyydyin 3 cd:n kokoelmaan Bosavi - Rainforest Music from Papua New Guinea (Steven Feldin äänityksiä tietysti) ja malilaista(!) rumpumusiikkia sisältävään Dònkili - Call to dance -levyyn, jonka olen katsellut ties kuinka monta kertaa aiemminkin. Tulipa vihdoin ostettua sekin. Bosavi-paketin kakkoslevy "Sounds and Songs of Everyday Life" nousi suosikiksi: kummallisen rauhoittavaa kuunnella sademetsän ääniä ja ihmisten töitä tehdessään laulelemia lauluja. Mietin tässä, että voisi ehkä vaihtaa Polynesia-luennon Papua Uuteen-Guineaan, mutta ehkä ei kuitenkaan, Polynesiasta kun on videolla jotain tanssia ja laulua, eikä taida ehtiä ensi viikoksi muutenkaan.

Dònkili-levyn kylkiäisenä tuli hassu Brass Worldwide -kokoelma, puhallinorkestereita ympäri maailman - siinäpä vanhojen siirtomaavaltojen kuuluvin perintö maailmalle. Ja jaossa oli toinenkin ilmaiskokoelma, jolla tosin vain katkelmia, Routledgen uuteen kirjaan World Music: A Global Journey liittyen. Kirja näytti kyllä ihan hyvältä, ja lupasivat lähettää siitä kappaleen tänne, niin voin lueskella tarkemmin.

// Just some thoughts about cd:s that I bought in London and at the Sheffield conference. And about Mali.