Tiedät olevasi kolmekymppinen, kun...

Dakar-raportti ei vieläkään ota syntyäkseen, mutta ehkä tässä viikonlopun aikana. Sen sijaan olen mm. chattaillyt Skypessä teinivuosien kirjekaverin kanssa, ja pähkäillyt oliko siitä 10 vai 15 vuotta, kun viimeksi oltiin yhteydessä. Omituista. Kuinkahan moni nykyinen bloggaaja on muuten harrastanut kirjeenvaihtoa? Tuli vaan mieleen, tuolla itävaltalaisella kirjekaverillakin kun on nykyisin blogi. Lisäksi luin lehdestä, että yksi toinen vanha tuttu on saanut lapsen, eronnut ja mennyt uusiin naimisiin. Taisi olla ensimmäinen kaveri, jonka häissä olin, silloin joskus miljoona vuotta sitten... Valokuvasta en kyllä olisi tunnistanut, mutta nimi osui silmään. Todella omituista.

Pitäisköhän hankkia iltapuku?

Tajusin tässä, että muinaisen kouluni 125-vuotisjuhlat lähestyvät uhkaavasti. Enää kaksi viikkoa aikaa miettiä, mitä laittaisi päälleen... kaikenlaista afrokaapua kyllä löytyisi, muttei sitä iltapukua... Juhlaohjelmistoa printatessani sitten tuli mieleen, että eikös se toinenkin koulu täytä vuosia. No täyttäähän se, sielläkin olisi juhlaillallista sun muuta ohjelmaa tarjolla. Hei kaverit, pitäiskö meidän mennä noihin juhliin?

Sama kysymys olisi pitänyt kysyä DSH:n luokkakavereilta hyvissä ajoin. Mutta kun sain tiedon juhlallisuuksista Senegaliin (DSH:sta ainakin otettiin entisiin oppilaisiin vähän aktiivisemmin yhteyttä kun Sibiksestä), niin minähän suinpäin ilmottauduin mukaan hienoihin ja kalliisiin illallisjuhliin olettaen, että tietysti kaikki entiset luokkalaisetkin on tulossa sinne. Ja sitten pari viikkoa sitten kävi ilmi, että eipä kovin moni olekaan - jostain käsittämättömästä syystä meillä on yhteinen sähköpostilista ja siellä käytiin lyhykäinen keskustelu aiheesta.

Nyt vähän ottaa päähän, toisaalta siksi, etten oikein tykkää tollaisista pukujuhlista, toisaalta siksi, että jotenkin jo vähän odotin niiden luokkakaverien tapaamista. En tosin oikein tiedä, ketkä sinne lopulta on tulossa, osa ei kommentoinut ollenkaan ja osa vielä harkitsi asiaa. Ei niin, että kovasti olisi ikävä noita saksalaisen koulun luokkakavereita, mutta onhan niitä ihan kiva nähdä noin kerran kolmessa vuodessa, vai kuinka monta siitä viimeisimmästä tapaamisesta onkaan.

Tornissa kuitenkin oltiin silloin, taitaa siitä olla ainakin neljä vuotta, koska silloin olin vielä superköyhä aloitteleva jatko-opiskelija, joka kyllä teki kolmea eri työtä, mutta maksatti laskujaan vanhemmillaan, kun rahaa ei vaan jäänyt vuokran jälkeen käteen oikein mitään. Siksi vähän hirvitti mennä sinne tyyppien joukkoon, josta muistaakseni kolme oli silloin Nokialla töissä ja yhdellä oli oma firma, ja lopuista aika moni ainakin opiskeli tai oli opiskellut Kauppiksessa tai oikiksessa tai valtsikassa. No, mitä nyt tuollaisilta eliittikoulun kasvateilta voi odottaa, hmm. En nyt sentään ole ainoa humanisti/taiteilija/muuten-vaan-outo-luuseri kyseisellä luokalla, yksi oli tuolloin jopa ryhtymässä luomuviljelijäksi (mitenkähän siinä on käynyt?), mutta ymmärrätte varmaan ahdistuksen.

Ja olihan se tapaaminenkin hetkittäin vähän ahdistava. Vai mitä pitäisi vastata, kun yksi näistä menestyjistä arvaili Senegalin matkojeni todelliseksi syyksi "pilven pössyttelyä". Taisi olla sama tyyppi, joka joskus toivoi, ettei musiikista tulisi minulle kuitenkaan elämäntapaa, vaikka vaihdoinkin Sibelius-lukioon. Ööh? Olin kai vähän oudon tyypin maineessa yläasteella, ja siksi olikin virkistävää vaihtaa kouluun, jossa olin ihan tavallinen, eikä kukaan enää huomautellut pukeutumisvalinnoista tai muutenkaan kiinnittänyt juuri mitään huomiota. Todennäköisesti muistan ikuisesti sen jonkun ala-asteikäisen, varmasti ihan viattoman, kommentin: "Guck, sie hat einen Teppich an!" (Olin edellä aikaani, ponchot tulivat muotiin vasta pari vuotta myöhemmin.)

Mutta loppujen lopuksi olin tuon Tornin luokkakokouksen jälkeen kovin tyytyväinen elämääni. Jotenkin se Kauppis-Nokia-ulkomainenhuippufirma-putki on ihan toisenlaisille ihmisille tarkoitettu, ja sitten vasta ahdistaisikin, jos niiden ihan toisenlaisten ihmisten kanssa pitäisi olla tekemisissä joka päivä, siis jos vaikka olisi siellä Nokialla töissä tai jotain. Ei se hyvä palkka sentään niin paljoa lohduttaisi. Ja osa noista entisistä luokkakavereista on tästä kaikesta huolimatta oikein mukavia ihmisiä, ei siinä mitään, mutta jopa tuollaisessa yhden illan iloisessa jälleennäkemisessä vaan tulee niin selvästi esiin sellaiset maailmankuvien eroavaisuudet tai mitä ikinä ne onkaan.

Sibelius-lukion luokaltakaan en ole pitänyt enää kehenkään yhteyttä, joihinkin tulee törmättyä aina välillä yliopistolla tai jossain musiikkiriennoissa (tai Akateemisessa kirjakaupassa, muutama päivä sitten). Sen sijaan nykyiseen ystäväpiiriin kuuluu kyllä moniakin Sibelius-lukion käyneitä, sinne taisi valikoitua vähän erityyppistä porukkaa kuin DSH:hon, vaikka eliittikouluksi sitäkin joskus haukuttiin...

Helsinki Cadenza

I'm finally starting to realize that I'm actually going to Senegal in just a bit over two weeks. I mean, of course I have been talking about it for months and all, but I haven't really felt it. Senegal always seems like another planet or some kind of parallel universe when I'm in Finland, unreal somehow. But Pathé was again here in Helsinki this weekend and meeting him and the others (and maybe dancing and playing sabar, too) gave me this strange flash of a feeling of what it is like there. I get that sometimes from photos or music, too, but quite rarely.

This week I have been busy writing an article, staying up late because I haven't been able to get up early (early is anything before sunrise, meaning quite late here this time of the year). I was supposed to write two articles before leaving and rewrite a third one, for which I got lots of suggestions for corrections from the journal, but I'll probably manage only this one. I finally got the article ready on Thursday, or the first version of it anyway. I'll present it at our seminar next Wednesday and the editors of the book it's for will most probably ask for changes, as well.

Kirjoitin näistä artikkelisuunnitelmista suomeksi syyskuussa, ja olisihan se pitänyt arvata, että juuri ja juuri yksi kolmesta/neljästä valmistuu. Jos aikaa tuntuu riittävän muuhun, niin yritän korjata arvioinnista tullutta artikkelia, mutta korjauksia pitäisi tehdä aika paljon, todennäköisesti muokata koko artikkeli uuteen uskoon, joten en taida ehtiä.

This weekend I've spent most of my time at the sabar workshop by Pathé & co or sitting somewhere with the people there. I also went to see Kékélé, who played here in Helsinki yesterday evening. I didn't really know much of them, except that they play this old style Congolese rumba and seemed to be quite popular in Paris when I was there in summer 2004. I'm not that much into this kind of music, I like soukous and other newer Congolese styles better, but the three singers had lovely (very Congolese) voices and were above all very charming. They seemed to me something like the Buena Vista Social Club of Congolese music, and reading their homepage now, that's what they are in more than one way. Wim Wenders could probably make a nice movie about them.

At the concert I met a couple of other Senegalese people I haven't seen for a while (since summer at least). That was good, one of them will be going to Dakar around Christmas, like so many others, which is quite nice for me. I'll need to find some new contacts there and many of the musicians and dancers I know in Dakar live somewhere abroad now. Pathé promised to make some calls to find a good drum teacher for me, besides that I don't have much planned, just hoping to find some nice place to stay in Dakar.

All this has obviously been a bit too much, I seem to be coming down with a flu or something.

Kunhan kuluu viisi vuotta

Viime viikonloppu oli kummallisen täynnä nostalgiaa. Lauantai-iltana olin todennäköisesti viimeistä kertaa makasiineilla, kesään mennessä ne kai on jo purettu pois, eikä tiedossa ole mitään erityistä syytä vierailla siellä ennen Senegaliin lähtöä. Voisihan sitä tietysti käydä vaikka Ruohonjuuressa, uudella nostalgiatripillä ja muutenkin. Niin, siellä makasiineilla oltiin 120-vuotisjuhlissa, jossa nostalgiaa lisäsi päivänsankarien itsensä esittämä musiikki, erityisesti pari Don Huonojen biisiä. Sankarit näyttivät ikäistään nuoremmilta ja oli kivat bileet muutenkin, mutta en sitten jaksanut kovin myöhään jaksanut juhlia kuitenkaan.

Sunnuntaina taas vierailin äidin ja isän luona, koska talo täytti 20 vuotta - tänään isänpäivävierailulla tosin kuulin, että virallinen juhlapäivä onkin vasta ensi tiistaina. Tai miten se nyt sitten muutenkaan lasketaan, talo ei ollut ihan valmis vielä silloin 20 vuotta sitten, kun sinne muutettiin asumaan. Ennen muuttoa iloitsin kovasti isommasta huoneesta, jonka ikkunat olivat ilta-aurinkoon päin, se kai oli jotenkin romanttista 10-vuotiaan mielestä. Mitään romanttista ei kyllä siinä huoneessa ikinä tapahtunut. Mieleenpainuvin muisto on sen sijaan se aamu, kun pehmokenguru (Kengu, jonka mahapussissa asui tietysti Ruu) oli jäätynyt lattiaan kiinni... Ei talon kunniaksi kyllä sen suurempia juhlia järjestetty, kunhan käytiin syömässä äidin laittamaa ruokaa. Ja testaamassa uutta ompelukonetta. Ruoka oli hyvää ja ompelukonekin toimi (sain uusien tanssihousujen lahkeet lyhennettyä). Talo oli samanlainen kuin ennenkin.