Opiskelijat pois yliopistolta?

Tästä olisi muutama sana sanottavana, kunhan ehdin:

Tampereen yliopiston hallintojohtaja Timo Lahti kutsui keskiviikkona 15.4. poliisin Tampereen yliopiston Linna-rakennuksen aulaan poistamaan opiskelijat, jotka jakoivat tietoa ravintolapalveluyritys Sodexosta. Lahti kävi ilmoittamassa Sodexon ravintolapäällikön kanssa Sodexoa koskevan tiedon jakamisen olevan kiellettyä yliopiston tiloissa. "Ei tämä ole mikään teidän yliopisto", hallintojohtaja sanoi. Opiskelijat vetosivat sananvapauteen ja yliopiston tilojen julkisuuteen eivätkä suostuneet poistumaan. Sekä vahtimestari että vartija yrittivät tuloksetta keskeyttää opiskelijoiden toiminnan yliopiston tiloissa, jolloin yliopiston hallintojohtaja Lahti kutsui virkavallan häätämään opiskelijat. Toista tuntia kestänyt tilanne päättyi poliisien poistumiseen yliopiston tiloista.

Mainitusta tapauksesta lisää esim. täällä.

- - - Myöhään illalla:

En nyt tuosta Sodexo-asiasta ajatellut sen enempää, mutta hiemanko alkaa häiritä tuo johtaja Lahden ääneen lausuma asenne, joka nykyisin tulee vastaan jatkuvasti. Siis että yliopisto ei ole opiskelijoita varten - ketäs sitten?! Jotenkin nämä hallintotyypit eivät tunnu ymmärtävän, ettei yliopisto tosiaankaan ole mikään firma vaan tiedeyhteisön koti, jossa todellakin täytyy olla tilaa opiskelijoiden(kin) toiminnalle. Ja nimenomaan ihan sitä konkreettista tilaa, missä oleskella - tämäkin oli taas jokin aika esillä, kun laitoksen tiloja jouduttiin rahansäästön nimissä karsimaan. Mutta eihän opiskelijoiden oleskelutila ole mitenkään "tuottavaa", joten siitä on karsittava...

Hyvä siinä sitten yrittää kasvattaa opiskelijoista tiedeyhteisön jäseniä, kun hallinnon suunnalta katsotaan, että opiskelijat ovat jotain karjaa, joka pitää vaan ajaa mahdollisimman nopeasti koneiston läpi tulospisteiden (= rahan) kiilto silmissä. Vielä pahempi juttu on se, että näillä tuloksellisuuslaskelmilla sun muilla on vähitellen saatu muutkin yliopistolaiset uskomaan, että opiskelijat on joku välttämätön paha tai mitä lie välineitä siinä rahan ansaitsemisessa.

Kun osaisin muotoilla asian jotenkin hienommin, niin pitäisi kirjoittaa aiheesta jonnekin laajalevikkisemmille foorumeille... nyt vaan puhisen kiukkuisena itsekseni.

Hitaasti hyvä tulee (joskus ainakin)

Vähän huonosti etenee tämä blogin "uusi tuleminen", vaikka aikeissa oli päivittää vähän ahkerammin jatkossa. Ja niitä Rodoksen kuulumisiakin lupailin viimeksi... Kun vaan ehtisi.

No, jos siitä Rodoksesta alottaisi. Matkahan meni oikein mainiosti, mitä nyt ei meinattu lentokoneen vian takia päästä takaisin Suomeen, ja jäi sitten se Kallio kukkii -esityskin väliin, kun kököteltiin vielä siihen aikaan (5 tähden!) Rodos Palace -hotellin aulassa odottelemassa kentälle lähtöä. Tai ehkä oltiin jo matkalla kentälle, en nyt enää muista. Oltiin siis vielä ylimääräinen yö Rodoksella tuon konevian vuoksi. Ja nukuttiin huonosti siellä supersuuressa sängyssä supersuuressa huoneessa, josta löytyi kylpytakit ja ties mitä kaikkea muuta tilpehööriä. Muuten olisi varmaan ollut ihan kivaa asustella ja syödä matkanjärjestäjän laskuun, mutta kun arvioitu lähtöaika siirtyi aina vaan myöhemmäksi, niin alkoi hiukan hermostuttaa.

Noin muuten vietetiin sellaista perinteistä etelänlomaa eli ei tehty paljon mitään. Paitsi että oli vähän liian kylmä oleilla rannalla tai varsinkaan uida. Hotellin uima-altaalla otettiin kyllä aurinkoa melkein joka päivä, mutta uima-altaaseen uskaltauduin vain kerran. Oli sen verran kylmää, ettei merivettä viitsinyt mennä edes kokeilemaan. Pari kertaa retkeiltiin paikallisbussilla Rodoksen kaupunkiin, jonka muurien ympäröimä vanha kaupunki oli oikein viehättävä (tosin melkein eksyttiin toisella kerralla sinne muurien väliin). Ja yhdeksi päiväksi vuokrattiin lopulta auto, jolla retkeiltiin Lindoksen kaupunkiin toiselle puolelle saarta. Oli aika mutkainen matka, mutta perille lopulta päästiin ja kannatti kyllä mennä katsomaan. Tosin en jaksanut Leevi selässä kiivetä ihan ylös akropoliille asti, mutta oli kiva kuitenkin pyöriä siellä kapeilla kujilla. Sitä paitsi sieltä sai hyvää jäätelöä, sehän on lomalla olennaisinta. Sekin jäi mieleen, että Citroënit voi jättää jatkossa väliin ja että on erittäin ystävällistä, jos tienristeyksistä on opasteet jo ennen sitä risteystä eikä vasta siinä risteyksen kohdalla.

Leevikin tuntui viihtyvän ihmeen hyvin matkalla. Mitä nyt heräili öisin parin tunnin välein - kuten kotonakin - ja välillä hermostui, kun jotkut kreikkalaiset kävivät vähän liian tuttavallisiksi. Tosin kotiin pääsy se vasta yhtä juhlaa olikin, lapsiparka ei tiennyt miten päin olisi, eikä varsinkaan nukkumisesta meinannut tulla yhtään mitään.

Nämä viime viikot on taas menneet suurin piirtein samalla tavalla kuin kesäkuun alussa, eli välillä työhuoneella ja välillä vanhempien luona töitä tehden. Ja kotona tietysti siinä välillä. Leevi alkaa sentään vähän tottua mummin hoitoon, ja oli jopa puoli päivää yksinään mummolassa, kun piti lähteä Tampereelle haastattelemaan (ja valitsemaan) syksyn uusia opiskelijoita. Ei kuulemma ollut itkenyt paljoa, onneksi. Tässä vaan taitaa käydä niin, että juuri kun Leevin voisi jättää mummolaan tai muualle hoitoon, niin sitten muutetaan Tampereelle ja pitää taas totutella uuteen ympäristöön. Sinänsä tietysti positiivista, ettei tuo hoitoon jättäminen ole enää ihan mahdotonta, koska elo- tai viimeistään syyskuussa on Leevi varmaankin pakko mennä päiväkotiin. Kun vaan saadaan jostain päiväkotipaikka, tuntuvat päiväkodit olevan yhtä täynnä Tampereella kuin täällä Helsingissäkin.

Tampereen reissun tuloksena löytyi myös vuokra-asunto, tosi hyväkuntoinen ja iso kaksio vuonna 1927 rakennetussa talossa eli on korkeat huoneet ja tunnelmaa. Ja reilun viiden minuutin matka yliopistolle! Leeville tosin pitää kehittää alkovista oma "huone", mutta eiköhän se onnistu. Tärkeintä tietysti, että on tilaa yli kaksinkertaisesti nykyiseen verrattuna. Eli saattaa olla aika tyhjää aluksi, ennen kuin saadaan hankittua lisää huonekaluja. Vielä pitäisi vaan saada Helsingin kämppä myytyä...

Kelan kanssa väännettiin taas vaihteeksi viime viikolla. Meinaa jo muutenkin hermot mennä kaikkien byrokratiakiemuroiden ja lomakkeiden kanssa, ja sitten taas tuli odottamaton päätös vastaan. Loppujen lopuksi sitten selvisi, että päätös oli oikea, enkä itsekään ollut tehnyt mitään virhettä lappuja täyttäessäni, olinpa vaan lukenut Kelan nettisivujen selitykset huonosti. Tai ehkä ymmärtänyt väärin. Hiukan huvittavia toteamuksia vaan saatiin kuulla Kelan tiskillä, kun keskusteltiin siitä, kenelle kotihoidontuki oikein pitäisi maksaa. Se kuulemma pitäisi maksaa lapsen pääasialliselle hoitajalle, joka en voi olla minä, koska olen täysipäiväisesti palkkatöissä, muttei myöskään mies, joka on täysipäiväisesti koulutuksessa. Tosin kotihoidontukea maksetaan ihan vaan sillä perusteella, ettei lapsi ole kunnallisessa päivähoidossa, joten ei kai sillä pitäisi olla yhtään mitään väliä Kelalle, kuka sitä lasta oikein hoitaa - ja kenen tilille tuki maksetaan. Hmph.

Olisikohan siinä viime aikojen kuulumiset. Tärkeimmät varmaan ainakin. Huomenna sitten pitäisi taas yrittää sitä töiden tekemistä. Ja soitella Tampereelle niistä päiväkotipaikoista.

Comeback

No niin, pitää ryhdistäytyä ja alkaa taas kirjottelemaan tännekin jotain. Ei silti, etteikö kertomista olisi ollut jo paljon aiemminkin, mutta en näköjään jaksa keskittyä sen vertaa, että saisin tänne jotain järjellistä tekstiä aikaan. Ehkäpä sitten siinä "oikeassa elämässä" on ollut sen verran tekemistä, ettei netissä jaksa enempää kuin tehdä palapelejä facebookissa tai jotain muuta vähemmän vaativaa. Ja onhan siinä ollut, näköjään viime vuonna alkanut projekti laittaa koko elämä uudelle mallille jatkuu edelleen. Tärkeimpinä kai, että sain uuden sukunimen, kun mentiin pari viikkoa sitten naimisiin, ja että sain kuin sainkin sen marraskuussa haetun työpaikan eli aloitan etnomusikologian assistenttina Tampereen yliopistossa elokuussa. Mikä puolestaan tarkoittaa samalla sitä, että kesällä muutetaan Tampereelle, joten asunto on nyt myynnissä ja uusi (vuokra-)asunto haussa.

Kaiken hulinan keskellä on yritetty ja yritetään edelleen vähän harjoittaa myös sitä lomailua, kun nyt vielä olen sillä vanhempainlomalla (vaikkei aina uskoisi), eli maaliskuussa matkailtiin Joensuun kautta Vuokattiin ja toukokuussa on suuntana Rodos. Kesällä ei sitten enää lomaillakaan, aloitan ensin tutkijakoululaisena kesäkuussa ja elokuussa tosiaan Tampereella assistenttina. Ja onhan siinä muutossakin taas oma työnsä, mutta jos hyvin käy, löydetään sellainen kämppä, missä voidaan olla se koko viisi vuotta, minkä Tampereen pesti kestää. Suunnitelmissa ollut työmatka Kuala Lumpuriin taitaa harmi kyllä jäädä väliin, kun Emil Aaltosen säätiö ei tänä vuonna ollut suotuisa. Mutta ehkäpä elokuuksi on sen verran tekemistä uudessa kotikaupungissa ja uudessa työpaikassa, viikon konferenssimatka toiselle puolelle maapalloa olisi jo vähän liikaa. Harmi silti, kun kerrankin olisi ollut tilaisuus päästä ihan uudenlaisiin maisemiin.

Leevi tietysti kasvaa ja voi muutenkin oikein hyvin. Mitä nyt tällä hetkellä vierastaa hirveästi, eikä edes kotona halua päästää mua näköpiiristä. Painoa on sen verran, että mulla on selkä ollut ihan hajalla suunnilleen viimeisen kuukauden, eikä asiaa tietysti yhtään auta se, että Leeviä pitää vähän väliä nostella syliin. (Tällä hetkellä selkä on kyllä taas parempi, kaikeksi onneksi, ja toivottavasti nyt pysyy edes tällaisessa kunnossa, ettei Rodoksen matka mene ihan pilalle sen takia.) Ja syliin on pitänyt nostella tuon vierastamisen lisäksi sen takia, että Leevi aina välillä kellahtelee kumoon lattialle. Ensin Leevi opetteli (ja oppikin) istumaan ja heti kun se alkoi sujua, onkin pitänyt yrittää kaikin tavoin päästä liikkeelle. Ensin hypittiin pepulla eteenpäin ja sitten viime viikonloppuna suunnilleen alkoi konttaaminen sujua joten kuten. Vähän oudolta se vieläkin näyttää, mutta sen verran nopeasti Leevi jo pääsee eteenpäin, että vähän väliä saa irrottaa käsiä videonauhurin sisältä tai repiä jotain johtoa irti käsistä. Jostain syystä kaikenlainen elektroniikka (kännykät, videot, digiboxi ja kaukosäätimet ainakin) on paljon kiinnostavampaa kuin mitkään omat lelut... tai lehdet ja kaikenlaiset paperit kelpaa myös - revittäväksi tietenkin.

Ajankohtaisena lopetuksena tämän päivän ihmettelyn aihe: Mitä ihmettä useimmiten niin viisas presidentti Tarja Halonen oikein sekoilee? Kyllä kai itselle epäedullista sopimusta pitääkin kritisoida...

Politiikkaa

Jaksoin sentään käydä äänestämässä. Tällä kertaa en tosin vaivautunut katselemaan vaalikeskusteluja, pari vaalikonetta sentään kahlasin läpi. Mutta päädyin sitten kuitenkin äänestämään sitä samaa kuin viimeksi, tai ei mitenkään "kuitenkin", koska vaalikoneiden mukaan samainen ehdokas oli oikein sopiva edelleen.

Vaalivalvojaisia ei sitten oikein jaksanut katsella, kun ne kaikki kolme "pääministerikandidaattia" ovat niin puupökkelömäisiä, eikä jostain syystä mikään tv-kanava vaivautunut juuri ketään muuta haastattelemaan. Näin tarkemmin ajatellen ei voi olla kovin ihmeissään kokoomuksen suosiosta (vaikka se onkin nii-in väärin), jos on viikkotolkulla katsellut kaiken maailman "pääministeritenttejä" telkkarista, niin päätyy varmaan helposti äänestämään sitä puoluetta, jonka puheenjohtaja vaikuttaa edes vähän vähemmän pystyyn kuolleelta. (Ja hei te kaikki poliittiset toimittajat siellä telkkarissa, ei niissä eduskuntavaaleissa kyllä pääministeriä äänestetä.)

Median toimintaa olen kyllä muutenkin ihmetellyt tässä viime aikoina. Erityisesti sitä, miksi se väliin jäänyt mielenosoitus uutisoitiin kaikissa valtamedioissa (ainakin YLE ja Hesari) kulttuuriosastolla. Niin kuin kyse olisi ollut jostain taidetapahtumasta eikä sosiaalipolitiikasta. Eikä kukaan mielenosoituksen järjestäjistä ole edes mitenkään protestoinut asiasta, omituista.

How to be invisible

Pitäisi kuulemma kirjoittaa tänne jotain, ettei toisten tarvitse tulla ihan turhaan katsomaan, olisiko täällä jotain uutta. Sitten kun vielä keksisi jotain mielenkiintoista kirjoitettavaa...

No, se kai on uutinen, vaikka jo vähän vanha sellainen, että niissä suurissa arpajaisissa ei sitten tällä(kään) kertaa käynyt onni. Olisi tietysti pitänyt muistaa, ettei musiikintutkijan sovi tehdä tutkimusta mistään epäisänmaallisesta aiheesta, ja jättää sekin hakemus vääntämättä.

Hieman nolottaa, etten suoriutunut mielenosoitukseen, erityisesti kun alkaa näyttää entistä todennäköisemmältä, että olen toukokuusta lähtien työtön. Tosin saatan jopa saada ansiosidonnaista, ehkä, jos hyvin käy. Pari hakemusta on vielä sisällä, toinen tosin vain konferenssimatkaa varten.

Noin muuten on aika kulunut enimmäkseen luentoja valmistellessa ja yliopistopedagogiikan opintojen parissa (ryhmätöitä, jee...). Ja sillä uudella sohvalla maatessa.

Malista Zimbabween viidessä päivässä

Kun kaiket päivät yrittää kirjoittaa, niin ei sitten oikein enää jaksa kirjoittaa, vaikka ehkä jotain kirjoittamista olisikin vaihteeksi. Ainakin konserteista on pitänyt raportoida.

Jotkut onkin jo ehtineet katsella tärähtäneitä kuvia Toumani Diabatén keikalta, oli sitten kuitenkin pakko kuvata kun oli niin kauniit valot... Tai ei kai niissä valoissa niin mitään erityistä ollut, oli varmaan vaan niin hyvä tunnelma. Olikin tietysti, kun lava oli täynnä kaikenlaisia Länsi-Afrikan perinteiden supertähtiä. Ja katsomossakin oli yksi. Soundeissa tosin oli jotain häikkää, ainakin siellä katsomon reunassa, missä satuin istumaan.

Etnosoi!ssa oli sitten samalla lavalla hämmentävän valloittava Oliver Mtukudzi (jolta voi kuunnella runsain määrin näytteitä Calabash Musicissa), jonka tuotantoon tuli perehdyttyä jokseenkin hyvin keikkaa edeltävällä viikolla ja silti keikka jotenkin yllätti. Joillain vaan on sitä lavakarismaa. Bändikin oli oikein mainio, koreografiat hallussa ja kaikki muu tietysti myös.

Onneksi en enää kirjota musiikkiarvosteluja, kun en näistäkään osaa sanoa mitään järjellistä tai edes kuvaavaa. Mutta hienoa oli, joo. Ja se omakin Etnosoi!-esitys Kirjasto 10:ssä meni kai ihan hyvin.

Jos kaipaatte jotain oikeasti kiinnostavaa luettavaa, niin kannattaa lukea vaikka tämä kolumni.

Eikun piti vielä ottaa kantaa päivän uutisiin: 69 prosenttia suomalaisista vastustavat perusteettomia pätkätöitä. Siis mitä, eikö perusteettomia pätkätöitä pitäisi vastustaa ihan kaikkien? Eikä edes ole oma lehmä ojassa, koska tämä projektitutkijan virka on ihan perustellusti määräaikainen.

Ihan pyytämättä

kävin sitten näin pian edellisen sanottuani kommentoimassa Hesarin keskustelupalstalla (joka on yleisesti ottaen kyllä kaikenlaisten sekopäiden temmellyskenttä, enkä jaksa sitä yleensä edes lukea, mutta tuo keskustelu näytti ainakin vielä olevan ihan asialinjalla). Sattuneesta syystä kun on tämä kulttuurilehtiasia lähellä sydäntä. En tiedä, kuinka kauan tämä alkuperäinen juttu kulttuurilehtien tukia uhkaavasta leikkauksesta on ilmaiseksi luettavissa, mutta eihän tuo edes mikään varsinainen uutinen ole, asiasta tiedotti Kultti jo syyskuussa. Jaa, Kultti hakee näköjään taas uutta toiminnanjohtajaa, siinäpä on haastetta kerrakseen jollekin onnekkaalle.

Lisäys vielä aihetta sivuten: Viimeisin Musiikin suunta on näköjään tullut painosta, ei vaan ole mun käsiin vielä osunut...

She buys a ticket 'cause it's cold where she comes from

Onpa taas ollut harvinaisen tavanomainen viikonloppu eli en ole tehnyt oikein mitään muuta kuin katsellut telkkaria ja valvonut liian myöhään. Pakko oli myös siivota, kun alkoi lattiat olla täynnä hiuksia ja villakoiria. Mitähän vitamiinia muuten pitäisi saada lisää, ettei ihan kaikki hiukset irtoaisi päästä?

Perjantaina olin vielä hyvässä työvireessä, sain sen toisenkin hakemuksen valmiiksi ja kirjoitin yhden kirja-arvostelun, joka on (kuten kaikki muukin) ollut tekeillä aika kauan. Kirjaan liittyen tuli mieleen kaikenlaista feminismiin liittyen, mutta en sitten jaksanut ajatella asiaa paljon enempää, jotenkin noissa eksplisiittisen feministisissä tutkimuksissa vaan aina tuntuu menevän jotain vähän pieleen. No, sopii lukea se kirja-arvostelu sitten, jos kiinnostaa (Musiikin suunta 4/2006, ilmestynee kyllä vasta tammikuussa).

Heh, Last.fm soittaa biisiä Sunday Bloody Sunday, sehän sopii... Piti tänäänkin muka tehdä jotain töiden hyväksi, mutta enpä sitten tehnyt, vaan sivistin itseäni Afrikka-dokumenteilla ja erinäisillä viihdesarjoilla, minkä nyt netissä roikkumiselta ja (lähes) jokapäiväiseltä mese-videopuhelusessiolta ehdin.


Geldofin Afrikka-sarja vaikutti periaatteessa hyvältä, sellaiselta että oikeasti on yritetty tehdä jotain vähän viisaampaa ja ei-niin-stereotyyppistä dokumenttia Afrikasta, mutta sitten siinä kuitenkin oli kaikenlaista, mikä ärsytti. Ainakin maisemakuvat oli vähän liian maalattuja - vai miksi telkkarissa ei pilvet koskaan liiku? Muutenkin värit näytti jotenkin ylikorostetuilta. Ja sitten puhuttiin "Afrikasta" tarkoittaen kai sitä osaa Afrikasta, jossa kyseisessä jaksossa oltiin, tai jos ihan tosissaan tarkoitettiin koko Afrikkaa, niin sitten en oikein ymmärrä. Sekin oli vähän hassua, kun Geldof selitti pitkiä pätkiä siitä, miten Afrikka ei kaikenlaisista maantieteellisistä syistä ole voinut "kehittyä", niin kuin tämä länsimainen "kehitys" olisi sitä ainoaa oikeaa kehitystä. Jaa, tuolla BBC:n sivuilla olevassa esittelyssä onkin pitkät pätkät samaa monologia, joka oli siinä ohjelman alussa: "From the beginning, geography stood against Africa." Niin kai sitten.

Perjantaina mietin myös, että varmaan vielä pilaan maineeni musiikkitieteilijänä kaiken musiikin takia, mitä työhuoneella tulee kuunneltua. Kun siitä huoneen ohi kulkee kaikkia vakavaa musiikkia harrastavia kollegoja ja jotain saattaa kuulua sinne aulaankin, jossa välillä pyörii opiskelijoita. Tänään kyllä kuuntelin levyllisen mordvalaisten mummojen lauleluita täällä kotona, se kai olisi kovin etnouskottavaa kuunneltavaa (klikkaa global musicbox > julkaistut cd:t) töihinkin, mutta siellä vaan tarvitsee jotain vähän populaarimpaa... Edellisen linkin takaa löytyvää Stilimban levyä kyllä kuuntelinkin tässä joku päivä, mutta sepä onkin aika kepeä.

Nyt voisi käydä nukkumaan, että huomenna jaksaisi herätä puhumaan opiskelijoille kenttätyöstä. Onneksi luento alkaa vasta klo 12.

Control Arms

Käykääpä lukemassa tämä ja sitten taas vähän allekirjoittelemassa, oman kuvankin saa lähettää. Noita kuvia taidettiin keräillä jo viime vuonna, mutta asia näkyy olevan edelleen ajankohtainen.

Ylitse kaikkien rajojen

Oli jo jonkin aikaa sitten tarkoitus linkittää näille Amnestyn sivuille, joilla voi mm. allekirjoittaa vetoomuksen EU:n turvapaikkapolitiikan parantamiseksi. Siis käykää ihmeessä allekirjoittamassa, kuten tuolta sivuilta voi lukea, kyse on ihmisoikeuksista.

Läheskään kaikki Eurooppaan yrittäjät eivät tietysti ole turvapaikanhakijoita. Eihän tässä taida olla montaakaan päivää mennyt siitä, kun viimeksi uutisoitiin Kanarian saarille rantautuneista afrikkalaisista. Ylen uutisten haulla löytyi tieto, että sitä kautta Eurooppaan on yrittänyt tänä vuonna jo 20 000 afrikkalaista, joten jonkinmoisesta ongelmasta lienee kyse. Välillä tulee mieleen, että olisiko laittomasti Eurooppaan yrittäjiä yhtä paljon, jos tänne pääsisi laillisesti edes vähän helpommin.

Mutta piti oikeastaan kirjoittaa siitä hämmästyttävästä seikasta, että juuri senegalilaiset vaikuttavat olevan muita länsiafrikkalaisia innokkaampia yrittämään keinolla millä hyvänsä Eurooppaan, vaikka Senegal taitaa edelleen olla Länsi-Afrikan rikkain (tai ainakin rikkaimpia) maita. On tietysti ymmärrettävää, että ihmiset pyrkivät "parempaan elämään" - onhan Suomestakin lähdetty ja lähdetään edelleen ties minne - mutta vaikuttaa, että monilla on kovasti ylimitoitetut odotukset Euroopassa asumisen ihanuuden suhteen.

Kanarialle veneellä yrittäneiden hukkumisista toki uutisoitiin Senegalissakin, mutta eihän sellaista tietenkään omalle kohdalle satu... Sen sijaan niistä Espanjan puutarhoissa ja kasvihuoneissa raatavista laittomista siirtolaisista ei taida olla Senegalin medioissa kerrottu yhtä mittavasti kuin täällä. Ainakin itse muistelen Hesarin kuukausiliitteen laajaa reportaasia, joissa jokainen haastateltavista totesi eläneensä kotimaassaan paremmissa oloissa. (Ja eikös telkkarissakin näytetty joku vastaava dokumentti?)

Käsittämättömintä on se, että Euroopassa laillisesti asuvat senegalilaiset pitävät parhaansa mukaan yllä myyttiä siitä, että kun vaan tänne pääsee, niin rahaa kyllä pian löytyy vaikka muille jaettavaksi. Kotimaassa käydessä esitetään maailman omistajaa, vaikka palatessa ei olisi senttiäkään taskujen pohjalla, saati sitten pankkitilillä. Eikö kuitenkin olisi parempi kertoa, ettei Euroopassa ole ihan sellaista kuin joku saattaa telkkarin hömppäsarjojen ja tuhlailevien turistien perusteella kuvitella?

Eipä silti, tietysti nimenomaan eurooppalaisten (ja pohjoisamerikkalaisten ja japanilaisten jne.) pitäisi tehdä jotain sen asian eteen, että muuallakin maailmassa ihmisillä olisi sen verran siedettävät oltavat, ettei kotimaasta pois muuttoa koeta ainoaksi mahdollisuudeksi kunnolliseen elämään. Kai juuri tuo vaihtoehtojen puute ajaa ihmisiä niille venematkoille sun muihin älyttömyyksiin.

Toiset päivät ovat parempia kuin toiset

Niinhän sitä sanotaan, että "no news is good news", eli tänne kuuluu ihan hyvää ja ilmeisesti sen takia en ole jaksanut kirjoitella mitään pitempiä sepustuksia tänne. Tai sitten on vaan ollut olennaisempaa tekemistä. Ja olin Gambian ja Mbourin reissun takia myös erossa omasta tietokoneesta, jos se nyt kelpaa selitykseksi muiden joukkoon. Yritän ladata ne tuossa edellisessä pätkässä mainitut tama-mpegit Afrotanssi.netiin, eli klikkailkaa sinne, jos kiinnostaa. Muuten ei taida vähään aikaan olla videoita luvassa, koska lähetin tähän asti kuvatut nauhat äidin ja isän mukana Suomeen, enkä ole vielä saanut kuvattua mitään uutta.

Käytiin siis pikavisiitillä Gambiassa, jossa en kyllä ehtinyt näkemään paljon mitään. Banjulissa käytiin torilla, samoin Bakaussa, jossa myös kävin uimassa hotellin uima-altaassa ja yritin ottaa vähän aurinkoa jaloille, muttei siihenkään sitten oikein riittänyt aikaa. Eli jalat on edelleen ihan valkoiset, naamassa ja käsivarsissa alkaa sentään olla vähän väriä. Gambia vaikutti aika samanlaiselta kuin Senegal, radiossakin soi samat (senegalilaiset) hittibiisit, mutta varsinkin Bakaussa alkoi käydä hermoille kaikki hihassa roikkuvat tyypit. Onhan täällä Dakarissakin kaikenlaisia kaupustelijoita, jotka saattaa seurata pitkänkin matkaa, vaikka kuinka vakuuttaisi, ettei aio ostaa mitään, mutta siellä oli vielä niiden lisäksi loputtomiin kaikenlaisia muitakin tyyppejä, jotka yrittivät väkisin tehdä tuttavuutta ja joista ei meinannut päästä millään eroon.

Äiti ja isä tuli puolestaan käymään Senegalin puolella Mbourissa, josta tehtiin autoretki Joaliin ja Fadiouthin saarelle, eli etelään päin rantaa pitkin. Dakariin asti ei viitsitty tulla, kun tuossakin välissä oli ihan tarpeeksi (= liikaa) matkustamista. En oikein pysynyt kärryillä laskuissa, kuinka monella eri taksilla tai muulla vastaavalla kulkuneuvolla tulikaan kuljettua tuon reissun aikana, mutta yli kymmenen niitä oli joka tapauksessa, vaikka laskuissa oli mukana vain eri kaupunkien väliset matkat. Eli vähän turhan rasittavaa on tuo matkustaminen, ja olisihan siellä Gambiassa muutenkin mielellään ollut vähän pitemmän aikaa, että olisi ehtinyt nähdä vähän enemmän edes Banjulia. Mutta ihan kiva olla taas Dakarissa, vaikka täällä onkin kylmempää kuin Gambiassa.

Paluun jälkeen olen ollut hämmentävän aikaansaava. Heti Dakariin päästyä keskiviikkoiltana aloitin wolofin kurssin Ranskan kulttuurikeskuksessa, se vaikuttaa siltä, että siellä saattaisi jopa oppia jotain. Eli sitä on sitten kaksi kertaa viikossa seuraavat kolme kuukautta. Torstaina vierailin yliopistolla, jossa onneksi sattui olemaan paikalla yksi tuttu, ja häneltä sain sitten listan nimiä, keihin kannattaisi ottaa yhteyttä. Tällä viikolla olisi tarkoitus jatkaa niiden ihmisten tavoittelua, ja kai sinne yliopiston kirjastoonkin pitäisi joskus jaksaa mennä istumaan ja lukemaan. Sain myös Heidin avustuksella kirjoitettua kirjeen kulttuuriministeriöön, josta toivottavasti tulee vastaus piakkoin, niin että pääsen sitten hakemaan sitä oleskelulupaa. Viikonloppu tosin meni tekemättä oikeastaan yhtään mitään, vierailin tuttujen luona ja kävin torilla ostamassa paistinpannun ja villaisen huivin. Ja pesin pyykkiä taas kerran.

Onhan sitä tullut tehtyä kaikkea muutakin, niin kuin vertailevaa tutkimusta siitä, kumpi on parempaa suklaata, Fazer vai Toblerone (ei kai ole vaikea arvata kumpi). Ja harrastettua joogaa. Sekä tietysti käytyä tanssi- ja rumputunneilla. Olen yrittänyt hinkata jalkapohjia puhtaaksi supermarketista löytyneellä ihmekivellä, joka ei kyllä ole ollenkaan niin tehokas kuin paketissa luvattiin, mutta näyttää ne jo vähän vaaleammilta. Luin sen Ennen päivänlaskua ei voi sunnuntaina loppuun enkä oikein ymmärtänyt, minkä takia se on mitään palkintoja voittanut, varmaan taas liian suuret odotukset mulla juuri palkintojen takia. Ihan hyvähän se oli, sellaisella ideoiden tasolla varsinkin, mutta tuntui jotenkin niin tarkoituksellisen trendikkäältä. Tapoin myös yhden hämähäkin, joka oli harmittoman näköisesti pysytellyt samassa paikassa katossa vaikka kuinka kauan, mutta jossain välissä kuitenkin kutonut ison verkon siihen viereen.

RFI muuten raportoi Suomen presidentinvaalien tuloksen heti sunnuntai-iltana, mutta ehdin kyllä jo tiedustella tuloksia tekstiviestillä ennen sitä. Olin jo iltapäivällä netissä, että olisin nähnyt jotain tuloksia, mutta eihän niitä tietysti missään näkynyt vielä viiden maissa (seitsemän maissa Suomen aikaa siis). Menen kohta La Gondoleen syömään jäätelöä Tarja Halosen kunniaksi, niin kuin silloin viimeksikin... Jos sitten seuraavissa presidentinvaaleissa pääsisi taas äänestämään.

99 prosenttia tutkijan 5 neliöstä

Ei näköjään saisi haukkua rakkaan yliopistonsa tietoteknisiä fasiliteetteja, eilen illalla olivat ilmeisesti kaikki yhteydet poikki (mihinkään yliopiston nettisivuihin ei saanut yhteyttä) ja tänään yleensä niin luotettava webmail lopetti toimintansa iltapäivällä. Sivuilla lupaillaan, että huomenna taas toimii, tosin joidenkin ihmisten meilejä on kadoksissa... Jos ymmärsin oikein, en itse kuulu tuohon epäonniseen joukkoon, mutta olo on joka tapauksessa samanlainen kuin jos kännykkä olisi kadoksissa.

Tässä sähköpostittomuuden ahdistavassa tilassa toteutin eilen tutkijaseminaarissa syntyneen ajatuksen ja muotoilin runontapaisen seminaarin keskusteluissa käytetyistä käsitteistä. Jääkaappirunouden magneettisista sanoista ei näin hienoja termejä löydykään, mutta tämä blogi kai on jonkinlainen jääkaapin ovi omalla tavallaan. Arvatkaapa, mikä oli seminaarikokoontumisen aihe.

99 prosenttia säveltäjän työstä
– esteettinen (re)konstruktio

Arvaamaton prosessi
toi hänet luonnoksen asemalle
jossa identiteetti
on vain tutkijan harhaa
ja orgaanisuus
esteettinen ansa

Semiotiikalla voi siirtyä
tiedostamattomasta rakenteesta
romanttis-myyttiseen ulottuvuuteen
vaikkei ymmärtäisi sävelkieltä
eivätkä kognitiiviset lajitteluperiaatteet
selittäisi sisällön esi-merkkejä

Visiokokemus
saattaa lisätä formuloita
mutta Ursatz on aina sama
romanttisen kirjailijattaren kuvauksessa

Taisin olla hieman väsynyt siellä seminaarissa, kun sanat tuottivat vääriä assosiaatioita. Toivottavasti hihittely ei häirinnyt muita kovin pahasti. Puolustukseksi sanottakoon, että jouduin heräämään seitsemältä eli ennen auringonnousua, mikä on äärimmäisen epäluonnollista ja siksi aina yhtä tuskallista. Syy tähän varhaisherännäisyyteen oli puolestaan se, että piti suoriutua YTHS:lle rokotettavaksi aivokalvontulehdusta ja b-hepatiittia vastaan. En kyllä edelleenkään ole kovin vakuuttunut tuon jälkimmäisen rokotuksen tarpeellisuudesta, mutta kun lääketieteen ammattilaiset suosittelevat, niin eihän pieni humanisti uskalla sanoa vastaan. Olenpa nyt ainakin todella turvallista seuraa muille.

Takaisin yliopistoteemaan: Kuulin tänään ylempien tahojen esittäneen lausuntonaan taiteiden tutkimuksen laitoksen tilatarpeista, että kohtuullista tilankäyttöä olisi 5 neliömetriä kutakin tutkijaa kohti, vakituisempaan henkilökuntaan kuuluville suotaisiin huimat 10 neliötä. Seuraavaksi kai siirrytään avokonttoreihin ja vuorotyöhön, jotta tilankäytön tehokkuus saadaan maksimoitua. Ai niin, mutta meillähän on jo työhuonevuorot!

Yliopisto työllistää...

... postinkantajia nimittäin. Onkin varmasti kansantaloudellisesti järkevää kierrättää mun palkkakuitit Joensuun kautta takaisin Helsinkiin. Alkaa vaan jo hieman keittää, kun olen ainakin kolmeen eri paikkaan ilmoittanut oikean postiosoitteen, mutta palkanlaskennassa ollaan edelleen vakuuttuneita siitä, että asun Joensuussa. Humanistisen tiedekunnan mukaan olen kaiken lisäksi vielä HuK. No, eihän siitä maisteriksi valmistumisesta olekaan kuin neljä vuotta (jona aikana tosin olen opettanut aika monta kurssia Helsingissäkin). Sinne meni sitten neljäs sähköpostikirjelmä. Ja tänään lähti viides palkanlaskentaan - sen jäljeen kun olin taistellut puoli tuntia typerimmästä typerän Alman kanssa ja välillä yrittänyt soittaa yliopiston vaihteeseen, jossa kukaan ei vastaa!! Että kiitos vaan, että te siellä henkilöstöosastolla olette pistäneet ulkoisilta sivuilta linkkejä Almaan, jonne ei sitten pääse kirjautumaan sisälle. Eipä silti, että sieltäkään mitään järkevää tietoa löytyisi, joten valitsin ihan silleen fiilispohjalta yhden humanistisen tiedekunnan palkanlaskijoista. Eli eipä taida tieto oikeasta osoitteesta mennä vieläkään perille, kun tyyppi on kuitenkin sitä mieltä, ettei tää nyt oikein mulle kuulu... Onneksi ei ole tilinumero muuttunut!

[Lisäys 2.11.: Hämmästyttävää kyllä sain tänään ystävällissävyisen vastauksen tuohon viimeisimpään viestiin. Uudet tiedot on kuulemma toimitettu laitokselta palkanlaskentaan, mutta ne eivät ehtineet vielä lokakuun palkanmaksuun. Eli ilmeisesti neljäs viesti oli tehonnut (tai vaihtoehtoisesti siellä palkanlaskennassa ollaan to-del-la hi-tai-ta), joskaan kukaan ei siihen vastannut, joten mistäs minä sen olisin voinut tietää. Jo ennen vastauksen tuloa tuli pohdittua sitä, että millä ihmeen perusteilla suuret yliopistot/koulut/mitkä-nyt-ikinä ovat pieniä tehokkaampia. Kyllä vaan tämäkin asia olisi saatu Joensuun miniyliopistossa huomattavasti vähemmillä yhteydenotoilla ja nopeammin hoidettua. Ja se oman palkanlaskijan nimikin löytyi siellä parilla klikkauksella selkeiltä ja toimivilta intranet-sivuilta. Kellehän voisi tehdä aloitteen Helsingin yliopiston jakamisesta muutamaksi pienemmäksi yliopistoksi?]

Ryhtyisiköhän kuitenkin vahtimestariksi?

Tässä heti lisää poliittisluontoista kannanottoa, kun kerran eilen aloin taas päästä vauhtiin. Lisäksi pitää yrittää karkottaa ne kaksi uutta "tilaajaa", jotka ovat erehtyneet ruksimaan tämän blogin blogilistalta joskus lähimenneisyydessä... Kolme (+1, joka oon minä ite) oli kyllä ihan riittävästi mulle. Että miettikääs nyt vielä uudelleen, alkaa ahdistaa tällainen mieletön yleisöryntäys.

Niin, oli mulla ihan oikea asiakin. Postissa tuli jostain syystä Joensuun yliopiston tieteentekijöiden jäsentiedote (ihan oikealla osoitteella kyllä), jossa oli Tieteentekijöiden liiton puheenjohtajan Antero Puhakan - joka on ilmeisesti myös mainitun Joensuun yhdistyksen luottamusmies - katsaus yliopiston palkkausjärjestelmän uudistamisen tilanteeseen. Jutun perusteella taitaisi olla viisaampaa siirtyä toisenlaisiin töihin:

Työnantajan tarjouksessa ohjeistettuja ammattitehtäviä tekevät (lähinnä vahtimestarit, siivoojat jne.) ja tieteellistä tutkimusta tekevät tohtoriopiskelijat sijoittuvat palkkauksellisesti samalle tasolle. Tämä lienee työnantajan näkemyksen mukaan tutkijanuran houkuttelevuutta lisäävä tekijä.

Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa

Viime päivinä on tullut nähtyä kaikenlaista omituista ja sitäkin enemmän ihmeteltyä tiettyjen ihmisten toimintaa (tai ehkä pikemminkin sen puutetta, mutta ei siitä sen enempää).

Pitää nyt aloittaa mainitsemalla ihan vaan ohimennen, että näin sitten Tarja Halosen oikein elävänä ja lähietäisyydeltä lauantaina (vaikutti pirteältä). Siinä ei oikeastaan ollut mitään kovin ihmeellistä, ehkä erikoisempaa on se, etten ole tullut nähneeksi Tarjaa samoissa yhteyksissä aiemmin. Tosin Tarja on kyllä nähnyt mut yhdessä tanssiesityksessä jokunen vuosi sitten, mutta sitä ei kyllä viitsi muistella sen enempää... toivottavasti muut paikalla olleet ovat jo unohtaneet.

Samaisena lauantaina joku oli levittänyt (tuoreennäköisiä (yöks)) siansorkkia Hämeentielle, siihen Haapaniemenkadun risteyksen kohdille, ikävästi juuri suojatien kohdalle, niin että niitä sai väistellä, kun halusi Hämeentien yli. Kommenttilaatikkoon voi sitten itse kukin kertoa oman teoriansa siitä, miten siansorkat ovat kadulle päätyneet. En ole vielä keksinyt yhtään hyvää.
Tänä aamuna matkalla ratikalle näin auton, jonka takaikkunassa oli tarra, tai ei oikeastaan tarra vaan jonkinlainen ikkunaan teipattu paperi, jossa luki isoin mustin kirjaimin "Asia tsunami survivor". Mitä helvettiä? Pitäisikö meidän nyt kaikkien sääliä kuskia, antaa sen törttöillä liikenteessä, kun se on sentään joutunut kärsimään (tai ainakin näkemään toisten kärsimystä) Thaimaan-lomallaan? Vai pitäisikö ihailla suurta sankaria, joka pystyy pitämään puolensa luonnonvoimille? Kysyä ehkä vinkkejä siltä varalta, että joutuu itse tsunamin takia vaaraan? Vähän niin kuin joitain vuosia sitten jonkun laihdutusvalmisteen verkostomarkkinoijat, joilla oli rintaneuloja ym. mainoksia tyyliin "laihdutin xx kiloa xx viikossa, kysy minulta miten".

Onneksi maailmassa on vielä täysjärkisiä ihmisiä jäljellä (enkä välttämättä lue itseäni siihen joukkoon) - vaikkakin tänään yksi vähemmän kuin eilen - aamua piristi nimittäin tällainen kolumni terrorismista. Jos nyt voi sanoa, että piristi, alkaa pahasti näyttää siltä, että se yksi hullu jenkki (kauppa)kumppaneineen ehtii aloittaa vielä yhden sodan. Ja terroristejako ihmisten muka kuuluisi pelätä?

[Lisäys 18.10.: Näitä maailman ihmeitä on nyt ollut niin paljon, että yksi ehti unohtua. Se nimittäin vasta olikin kummallista, että heräsin ihan vapaaehtoisesti lauantaiaamuna ennen yhdeksää (kysykää keneltä tahansa lähisukulaiselta, tämä on harvinainen tapaus). Hyvä syy tällaiseen ylenmääräiseen reippauteen pitää tietysti olla, suuntasin nimittäin Hulluille päiville ostamaan tallentavan dvd:n ja vhs-nauhurin yhdistelmän. Kymmenen aikaan olinkin sitten jo matkalla takaisin kotiin. Alkaa tämä elektronisten laitteiden ja varsinkin kaikenlaisten johtojen määrä kyllä lähennellä naurettavaa, mutta hieno on tuo uusikin. Ja ihmeiden ihme, uuden koneen kaukosäädin osaa kommunikoida myös telkkarin kanssa!]

Vihreää teetä ja puolukoita perjantai-iltana eli Elinan tehokas ja terveellinen elämä

Aleksin leffa (täältä traileri ym.) tuli siis katsottua viime sunnuntaina. En osaa tehdä mitään nasevaa yhteenvetoa, henkilökuvasta oli kuitenkin kyse ja hienostihan se oli toteutettu. Mielelläni olisin katsellut Burkina Fason maisemia ja meininkejä pitempään kuin 25 minuuttia. Vaikka se kai on vaan hyvä juttu, jos dokumenttielokuvan loppuessa toivoisi näkevänsä vielä lisää. Tanssia oli kyllä aika vähän, jos nyt jostain pitää valittaa, mutta eipä se mikään olennainen asia tuossa leffassa ollut. Toivottavasti pojat saavat siitä DVD-julkaisun aikaiseksi, extrojen kera.

Lienenköhän valaistumisen tiellä, kun keskiviikkona jooga tuntui sujuvan aiempaa paremmin. Tai miten sen nyt selittäisi, yhtä rankkaa oli kuin ennenkin, mutta asennot tuntuivat kerrankin menevän oikein ilman ihmeempää vääntöä ja säätämistä. (Kampaaja-ajankin sain kyllä varattua ensi viikoksi.) Torstain flamencotunneilla sain sitten loputkin lihakset kipeiksi, mutta onneksi ei tehty piruetteja, olisi voinut mennä usko omien kykyjen kasvuun saman tien...

Töitä on tullut tehtyä jonkin verran, enimmäkseen vaan luettua, mutta onhan sekin tarpeellista. Tekemättömien töiden lista alkaa kyllä kohta vähän stressata. Ennen Senegaliin lähtöä pitäisi saada aikaan kaksi artikkelia, joita en ole vielä edes aloittanut. Kolmaskin olisi jo mielessä, englanniksi parin suomenkielisen pohjalta, mutta sitä en varmasti ehdi. Siitä kesällä valmistuneesta artikkelistakin pitäisi jo piakkoin tulla referee-lausunnot, milloinhan muka sitä ehdin muokkaamaan (jollei sitä nyt suoralta kädeltä hylätä).

Koneiden personifioiminen on näköjään geneettinen taipumus: Ilona kertoi, että sillä on uusi tietokone, jonka nimi on Elmeri. Se on kuulemma aika kiva. Tän mun koneen nimihän on Akseli (taas suuri blogipaljastus!), ja on tääkin enimmäkseen kiva. Ristin tänään Merjan luvalla meidän työkoneen (kuvassa) Vihtoriksi, onhan se jo aika vanha ja tooosiii hiiidaaas. Ei paljon tuntunut auttavan sekään, että atk-Ville kävi lataamassa uuden käyttiksen, mutta jos se nyt toimisi edes vähän luotettavammin, kun ei uudesta koneesta ilmeisesti ole mitään toiveita. Että näin yliopistolla, mistäs vielä säästettäisiin?

Omaa telkkaria alkaa muuten olla jo vähän ikävä, eikä isältä ole edes tullut mitään tietoa sen tilasta. Isältä ja äidiltä sain lainatelkkarin mukana kolme rasiallista puolukoita, joita en oikeastaan halunnut, mutta kun ne on niin terveellisiä - ja Ilonakin syö niitä. Tänään tein sitten ihan itse vispipuuroa, kiitos vaan Päiville ideasta, muussa muodossa en saisi niitä marjoja ikinä syötyä pois. Siitä tuli jopa ihan hyvää, näköjään sauvasekoitinkin kelpaa ihan hyvin vispipuuron vispaamiseen (ainakin mannaryyniklöntit hajosi tehokkaasti). Mutta häviääkö puolukoista kaikki vitamiinit ja muut keitettäessä? Ja laitetaanhan vispipuuroon aika paljon sokeriakin, hmm, se siitä terveellisyydestä.

Life can be just so

Koska yliopistojen on pyrittävä vastaamaan nykymaailman vaatimuksiin tuottavuutta lisäämällä, myös tutkijan on kannettava vastuunsa ja tehostettava toimintaansa. Olenkin päättänyt lakkauttaa yksityiselämäni tarpeettomana. Vain tutkimuksen edistymisen ja työtehon ylläpitämisen kannalta välttämättömiä tukitoimia jatketaan.

Muuta mainitsemisen arvoista: Radiosta tuli taltiointia Alioune Mbaye Nderin ja muutaman muun afrikkalaisen popparin keikalta. Naapuri ei tainut tykätä. Telkkari on edelleen korjaajalla, mutta tänään saan toisen lainaan. Se onkin tarpeen, koska en osaa silittää vaatteita ilman telkkaria, niitä on iso kasa odottamassa.

On music, dance and the rest of my life

Real life takes too much time, the blog has to wait... so I actually do have a life, it seems. Besides working, I'm getting started with my hobbies, and there is also the Helsinki Festival, where I saw Tinariwen and Zap Mama last week. Tinariwen was nice, but I still don't understand what the fuss is all about - "the hottest band out of Africa since... maybe ever", I don't think so. I mean they played very well and all, but their music just doesn't seem that original, it's quite close to Ali Farka Touré's "desert blues", only with more singing and a bigger band. And we felt sorry for the djembe player who played the same rhythm in at least half of the pieces... The highlight of the evening was a traditional Touareg song sung by Mina Walet Oumar (the only woman in the band), she has a wonderful voice, sadly all the other songs were sung by the men. But they really were exactly how I imagine Touaregs: tall, proud and very cool.

Zap Mama was pretty cool too, but in a different way. Marie Daulne really has the whole show thing down. That's to say that the gig was very entertaining. And the music had it's moments as well, although it seemed that there was kind of too much of everything. I actually do like the new r'n'b/nu soul/hip hop style album, but obviously I also liked the old a cappella albums a lot. I suppose Marie Daulne would like to do more of the Erykah Badu type of stuff, but these African vocal techniques are Zap Mama's trademark, so she was trying to do both, which didn't always work. I enjoyed the soukous/ndombolo dance solos (especially by the DJ guy), they reminded me of the Congolese band we went to see in Sheffield. The Congolese must have the craziest dance styles in the world... although they aren't that different from the Senegalese pop dances really.

Speaking of dancing, I'm starting with flamenco again tomorrow. The lessons would have started last week, but I couldn't go because of the Tinariwen concert (on Tuesday) and the lectures I'm giving at the University (on Thursday). I hope I can keep up with the others, we didn't do much technique in the lessons I went to in Joensuu. Here in the flamenco school there are always at least two lessons a week on every level, one for technique and one for learning a choreography, whereas in Joensuu we only had one lesson a week. Anyway, it will be nice to dance, the (West) African dance lessons don't start until next week.

I've also started yoga again, I was planning to do some on my own during the summer, but I didn't - as could be expected (lazy me). So the first time was pretty hard (as could be expected; the next day I could hardly walk), we even did a bit more of the (first) ashtanga series than what I'm used to. Most of the time I was just thinking that ashtanga is to hard for me, I'm just not strong enough, but I did go to the class a second time already, and I guess I'll keep trying. I don't really have that much ambition for yoga (and I hate chanting the mantras), I think of it more as something that might help me with dancing. It's the same thing with going to the gym - which I also did last week - or well, yoga is more interesting. And feels better.

Päivän poliittiset mietteet

Kun nyt oon ryhtynyt kesän jälkeen suorastaan kantaaottavaksi tässä blogissa, niin jatketaanpa samoilla linjoilla: YK on tutkinut maailman tilaa ja saanut selville, että globalisaatio ei vähennä eriarvoisuutta. Eikö sitä muka ennestään tiedetty? Vaikka on kai se hyvä, että joku virallinen taho on nyt senkin todennut ja todistanut. Tuossa uutisessakin puhutaan taas "kehitysmaista", ja mietin mitä se "kehitys" oikein tarkoittaa. Jotenkin se aina assosioituu mulla talouskasvuun, jota ihmettelin jo joskus monta vuotta sitten. Siis että miten talous voi aina vaan kasvaa, mistä se raha oikein tulee? Ja onko se sitten sitä "kehitystä", mitä niihin kehitysmaihin yritetään täältä "kehittyneistä" maista viedä? Ehkä tän assosiaation pintaan nousu liittyy myös kolumniin, jonka luin pari viikkoa sitten Vihreästä Langasta. Linkittäisin, mutta kun sitä ei ole julkaistu netissä, otsikkona kuitenkin "Ikuinen talouskasvu on looginen mahdottomuus, mutta kuka sanoisi sen ääneen?" ja kirjoittajana Jussi Laitinen (josta en tiedä mitään enempää). Otsikko kertookin olennaisimman - niinpä niin, näin vähän arvelinkin. Eipä taida olla kovin järkevää saada lisää maita tähän hulluuteen mukaan.

England

Tässä se lupailtu matkakertomus, tai yritys sellaiseksi - edelleenkään en ole ehtinyt nukkumaan univelkoja pois.

Lontoo

Kuten aiemmin jo tuli todettua, Lontoossa oli mukavan leppoisa meininki. Ehkä joka paikassa olisi ollut enemmän tunkua ilman pommi-iskuja, enpä tiedä, kun en ole aiemmin käynyt Englannissa. Reippaana matkailijana kiersin lähes kaikki mahdolliset nähtävyydet kolmessa päivässä, ja melkein kaikesta muistin myös ottaa kuvia - flickrin valokuvakansiosta voi seurata turistikierrosta. Aloitin tietenkin tärkeimmästä eli toreilta, josta ei tosin (onneksi) tarttunut kovin paljoa ostoksia mukaan. Rajastanilainen paksu puuvillahuivi kyllä tuli ihan tarpeeseen, sen verran optimistinen olin ollut sään suhteen pakatessa... Lontoossa säätila oli jokseenkin sellainen kuin aina puhutaan eli melkein joka päivä satoi, mutta hetkittäin paistoi aurinkokin, vikana päivänä eli tiistaina jopa melkein koko päivän. Mistä johtuen en suoriutunut sisälle National Galleryyn, vaan jäin Trafalgar Squarelle katselemaan puluja.

Muutenkin jäi museoiden kiertäminen aika vähälle, taisin saada niistä yliannostuksen viime kesänä Pariisissa, jossa kyllä kiersin museoita oikein urakalla. British Museumissa oli aivan samanlaisia mesopotamialaisia ja egyptiläisiä kiviveistoksia kuin Louvressa, kovin ovat olleet ahkeria taiteilijoita. Ja edelleen ihmettelen, miksi - ja miten - kukaan on jaksanut raahata järjettömän kokoisia kivikasoja toiselle puolelle maailmaa. Onhan se tietysti kätevää, ettei tarvitse matkustaa Egyptiin niitä katsomaan, vaikka toisaalta voisi olla ihan kiva matkustaa Egyptiin. No, British Museum tuntui joka tapauksessa vähän tylsältä paikalta, ainoa oikeasti innostava juttu olivat mosambikilaisten taiteilijoiden käytetyistä aseista tekemät taideteokset ([1] & [2]).

Lontoossa näin pitkästä aikaa serkkuja, Anitan tosin vain maanantai-iltana, Mamen muutamaan kertaan. Maanantai-iltana jouduttiin tuntemattoman (ilmeisesti amerikkalaisen) taiteilijan ikuistamiksi, kun istuttiin höpisemässä baarissa, jonka nimeä en muista. Istuskelu olikin varsin mukavaa, kun päivän turistikierrosten jäljiltä sattui vähän jalkoihin. Eikä edes ihan vähän, vaikka bussilla ja metrollakin yritin aina välillä ajella. Täytyy kai myöntää, että nähtävyyksien lisäksi piti kiertää alennusmyyntejä, joista ei tosin löytynyt oikein mitään. Lontoon kohokohtiin kuuluivat myös erilaiset aasialaiset ravintolat ja hipahtavat kasvisravintolat. Ainakaan ne joissa kävin eivät olleet edes kovin kalliita, vaikka muuten hintataso on Englannissa aika korkea, ei taida Helsingistä saada yhtä hyvää ruokaa samaan hintaan.

Sheffield

Keskiviikkoaamuna matkustin sitten junalla Sheffieldiin ICTM:n maailmankonferenssiin, joka oli aika massiivinen tapahtuma, mutta konferenssin kokoon nähden tunnelma oli rento, kuten valokuvistakin kai näkyy. Turistikierroksille ei Sheffieldissä jäänyt paljoa aikaa, kun esitelmiä oli suurin piirtein yhdeksästä kuuteen, ja yleensä illaksikin oli vielä ohjelmaa: elokuvia, musiikkia ja tanssia, näitä jälkimmäisiä sekä esitysten muodossa että vapaamuotoisemmin. Eipä Sheffieldissä sinänsä niin paljon nähtävää ollutkaan, sellainen rauhallinen pikkukaupunki - Englannin neljänneksi suurin kaupunki! Sunnuntaina kiertelin siis keskustassa, samaan aikaan kun toiset samoilivat nummilla ja tutustuivat Chatsworthin kartanoon. Kaipa ne nummet olisi pitänyt nähdä, mutta sitten olisi jäänyt Sheffield kiertämättä, konferenssipaikka oli sen verran kaukana keskustasta kuitenkin. Sain sentään kanervanoksan tuliaisiksi.

Ohjelmaa tosiaan riitti, viimeistään tokan päivän jälkeen oli "muistikortti täynnä" (tää on musta hyvä, kuulin joskus ennen Englantiin lähtöä). Kendran ottaman ruokailukuvan otsikko kertoo olotilasta osuvasti, hereillä pysymisessä oli haastetta kerrakseen. Muutama ihan kiinnostavakin sessio oli pakko jättää väliin, kun ei vaan jaksanut enää. Ja kun piti aina iltaisin valvoa... Kendraa oli tietysti kiva nähdä, todettiin että ollaan viime vuosina nähty aika säännöllisesti kerran vuodessa. Samaan malliin olisi tarkoitus jatkaa. Viime kesän Ethnochoreology-ryhmän symposiumista oli aika monta vanhaa tuttua paikalla, ja tietysti muutama uusikin tuttavuus tuli hankittua. En tiedä kuinka hyödyllinen tuo konferenssi oli tutkimusta ajatellen, afrikkalaisen musiikin ja tanssin tutkijoita oli paikalla tosi vähän, oma esitelmä sai kyllä jonkin verran kiitoksia. Hassuja tapahtumia nuo konferenssit ylipäätään, kaikki valmistelee esityksiään viimeisen päälle ja stressaa, vaikka kaikki oikeasti olennainen tapahtuu virallisen ohjelman ulkopuolella.

Lisäksi täytynee todeta, junat kulkivat aikataulujen mukaan eikä lentokentillä ollut jonoa. Ja minä tietysti olin aina ihan liian ajoissa paikalla, kun muut olivat vakuuttaneet, että pitää varata aikaa ylimääräisten turvatarkastusten takia. Eihän tällaisen vaalean naishenkilön laukkuja kukaan viitsi kaivella, hyvä jos passia vilkaisivat.

Short version in english

See my photos from London and Sheffield, the things I saw on the trip can be seen there, and on Kendra's photos from the ICTM world conference. London was great, saw my two cousins there for the first time in three years or so, and the conference quite interesting but very tiring. I still need to catch up on sleep...

Näin IMF auttaa Afrikkaa

Suoriuduin kotiin viime yönä ja heti sattui käsiin raivostuttavaa luettavaa - lukekaapas tämä artikkeli.

Paikallisen ruokatuotannon ylläpitäminen on tietysti ihan hieno juttu, mutta jos maataloustuet johtavat siihen, että ruokaa dumpataan köyhiin maihiin alihinnalla, niin kyllä ne jo voisi suosiolla lopettaa. Ei Afrikassa kärsitä nälästä yleisesti ottaen sen takia, ettei ruokaa olisi, vaan sen takia, ettei ihmisillä ole varaa ostaa sitä!

BTW: Kaikki äidit, isät ja opet lopettakoot klassisen "ajattele niitä afrikkalaisia lapsia, joilla ei ole ruokaa" -fraasin käyttämisen nirsoilevien lasten syyllistämiseen.