Tää ois niinku julkkis

No nyt se sitten on julkaisu! Ainakin huhujen mukaan mut on tänään nähty Senegalin telkkarissa. Ehkä saan sen videon vielä joskus itellenikin. Mutta kun ei siellä muutenkaan tunnuta pahemmin pitävän kiirettä missään, niin saattaa vähän kestää...

Looking back

Sorry to keep you waiting... in case someone was actually waiting for my news. Well, anyway, here's something about the four weeks in Dakar...

Dakar was crazier than ever, firstly because of two of the main roads leading into the city being improved (which is nice and all, but do you really have to do the two at the same time?) and because of Tabaski falling on the 31st December. Tabaski being the biggest Muslim holiday of the year, meaning that everything cost more than usual and all roadsides were filled with sheep.

So for the two first weeks we spent hours and hours in buses, car rapides and taxis... and paid way too much for the taxis, of course. And we didn't always get to our dance lessons on time, but neither did our teachers... In any case we did dance quite a lot, besides the dance lessons in several clubs at night. We even ended up on Senegalese tv, just because we happened to go to see Youssou Ndour in Thiossane on New Year's Eve and ended up standing right in front of the stage, which maybe wasn't such a bad place to be, when the place was so full (despite the tripled prize of the tickets). Well, in Thiossane you could really dance, although these girls next to us kept trying. But on Christmas Eve we did dance in the (very hot) Kily, Thione Seck was playing there as usual, and on other nights to Ceddo and Fallou Dieng in Alizé. And to Mbaye Dieye Faye in the new Papayer, which really wasn't my kind of a place, rather something for skinny young people with too much money. And there are such people in Dakar, more than one would imagine.

So, besides dancing and lying on the floor in our huge (and very empty) living room, we did see some sights and even went to the beach on Ngor island once, although it was a bit too cold for that already. But Gorée was beautiful, and there were lots of well fed cats - not like the poor one who came in to our house several times, looking for food I suppose. I had not been on Gorée since 2000, but as I remembered, it really is a different world compared to Dakar, calm and colourful. Even the souvenir sellers are a lot less aggressive than in town. And there are no cars!

Well, after all the holidays the city was a lot more bearable, except that we had some trouble finding places to eat as most of the less expensive restaurants were closed for the week following Tabaski. Lots of shops at the markets were closed, too, but we managed to spend a lot of money shopping anyway. Obviously all the sheep were gone, and the streets seemed consequently a bit empty.

I didn't do much for my research, except going to some sabar parties. And the dance and drum lessons, of course. But I didn't film anything and didn't do the interviews I had planned, so I quess this was more vacation than work, which was the plan, anyway.

And we wish you a merry Christmas...

Here in Dakar it's a bit hot today, doesn't feel much like Christmas, but as I've heard there isn't any snow in Finland either. Here there's some sunshine at least. Dakar hasn't changed much in the five months or so that I was away, except that the traffic jams are worse than ever.

The first week here has gone by fast, we've been dancing almost every day, with Pape Moussa from the National Ballet and a girl called Rama. We've been to see Ceddo, once again, and one sabar party. We wanted to see Youssou Ndour yesterday, but heard that he's not playing in Thiossane, because there was a big concert at a stadium, but maybe next weekend. Anyway it was probably best not to go out dancing all night, because I'm having a slight flu, most likely just because of all the dust and pollution here.

If there's anything urgent, I have a number here: +221-4803778. I also check my finnish number for messages every other day or so.

HYVÄÄ JOULUA!

Ylitse kaikkien rajojen

Oli jo jonkin aikaa sitten tarkoitus linkittää näille Amnestyn sivuille, joilla voi mm. allekirjoittaa vetoomuksen EU:n turvapaikkapolitiikan parantamiseksi. Siis käykää ihmeessä allekirjoittamassa, kuten tuolta sivuilta voi lukea, kyse on ihmisoikeuksista.

Läheskään kaikki Eurooppaan yrittäjät eivät tietysti ole turvapaikanhakijoita. Eihän tässä taida olla montaakaan päivää mennyt siitä, kun viimeksi uutisoitiin Kanarian saarille rantautuneista afrikkalaisista. Ylen uutisten haulla löytyi tieto, että sitä kautta Eurooppaan on yrittänyt tänä vuonna jo 20 000 afrikkalaista, joten jonkinmoisesta ongelmasta lienee kyse. Välillä tulee mieleen, että olisiko laittomasti Eurooppaan yrittäjiä yhtä paljon, jos tänne pääsisi laillisesti edes vähän helpommin.

Mutta piti oikeastaan kirjoittaa siitä hämmästyttävästä seikasta, että juuri senegalilaiset vaikuttavat olevan muita länsiafrikkalaisia innokkaampia yrittämään keinolla millä hyvänsä Eurooppaan, vaikka Senegal taitaa edelleen olla Länsi-Afrikan rikkain (tai ainakin rikkaimpia) maita. On tietysti ymmärrettävää, että ihmiset pyrkivät "parempaan elämään" - onhan Suomestakin lähdetty ja lähdetään edelleen ties minne - mutta vaikuttaa, että monilla on kovasti ylimitoitetut odotukset Euroopassa asumisen ihanuuden suhteen.

Kanarialle veneellä yrittäneiden hukkumisista toki uutisoitiin Senegalissakin, mutta eihän sellaista tietenkään omalle kohdalle satu... Sen sijaan niistä Espanjan puutarhoissa ja kasvihuoneissa raatavista laittomista siirtolaisista ei taida olla Senegalin medioissa kerrottu yhtä mittavasti kuin täällä. Ainakin itse muistelen Hesarin kuukausiliitteen laajaa reportaasia, joissa jokainen haastateltavista totesi eläneensä kotimaassaan paremmissa oloissa. (Ja eikös telkkarissakin näytetty joku vastaava dokumentti?)

Käsittämättömintä on se, että Euroopassa laillisesti asuvat senegalilaiset pitävät parhaansa mukaan yllä myyttiä siitä, että kun vaan tänne pääsee, niin rahaa kyllä pian löytyy vaikka muille jaettavaksi. Kotimaassa käydessä esitetään maailman omistajaa, vaikka palatessa ei olisi senttiäkään taskujen pohjalla, saati sitten pankkitilillä. Eikö kuitenkin olisi parempi kertoa, ettei Euroopassa ole ihan sellaista kuin joku saattaa telkkarin hömppäsarjojen ja tuhlailevien turistien perusteella kuvitella?

Eipä silti, tietysti nimenomaan eurooppalaisten (ja pohjoisamerikkalaisten ja japanilaisten jne.) pitäisi tehdä jotain sen asian eteen, että muuallakin maailmassa ihmisillä olisi sen verran siedettävät oltavat, ettei kotimaasta pois muuttoa koeta ainoaksi mahdollisuudeksi kunnolliseen elämään. Kai juuri tuo vaihtoehtojen puute ajaa ihmisiä niille venematkoille sun muihin älyttömyyksiin.

C'est pas cher

Ihan pakko linkittää, kun törmäsin sattumalta niin osuvaan kuvaukseen Dakarista. Tuollaista siellä just on, vaikka onhan siellä sitten muunlaistakin, joskus ainakin.

Lauantai kului taas vaihteeksi lataillessa ja asennellessa, kun menin ja ostin uuden tietokoneen, äiti bongasi tarjouksen lehdestä ja kaikkia kolmea atk-tukihenkilöä konsultoitiin. Hieno on tämä uusi ja toimiikin oikein hyvin, kun nyt vaan totun näppikseen, joka on hitusen erilainen kun vanhassa. (Ja miten ihmeessä tuon kosketuslevyn, se hiiren korvike kannettavissa, saa olemaan reagoimatta jokaiseen hipaisuun tai vaikka päältä pois kokonaan, sillon kun käytössä on hiiri?)

Somebody leave the light on

It's been a bit hard getting back to work with Astou staying here at my place and all the dance workshops etc. Anyway, I've been sitting at the office and hoping to find some ideas for this article that I should be writing. (Office seems so official... this past week it has been more like a place to escape from the rest of the world.) I haven't been getting much further with the article, but besides dancing I've also been reading and thinking about dancing a lot, so maybe I'll eventually come up with something worth writing about.

It has been a bit strange dancing in studios with mirrors after such a long time. But for some reason I haven't been much looking at myself in the mirror at the dance lessons. I don't know if I just somehow forget that they are there or if I'm scared that I might not like what I see. And just a few days ago I was reading an article where the author was claiming that mirrors shouldn't really be used in dance teaching, because then people concentrate only on the visual image and not on how the movements feel. In a way that's probably true, but then again it seems important to get that visual feedback, too, sometimes at least. A bit too often, at some sabar parties I went to in Dakar, I thought I had danced quite well there (and people were even telling me so) but then I saw the video and wasn't that convinced anymore.

But I suppose I've learned something since last November. A couple of weeks ago I saw a video of one of my dance lessons in Dakar in January at a friend's house and that watching that one was a bit disturbing, but then again, comparing that one to a dance lesson I filmed in May, I felt like I have achieved something. I'm not trying to become a professional dancer or anything, but it's nice to see some progress after so many hours of practising and feeling like not really learning anything. And if it's true that dance is a kind of "cultural knowledge" like they say, I might even - some day - be able to translate some of that knowledge into some kind of "academic knowledge" which I'll need for writing my dissertation...

- - Yes, I know this isn't really what you all want to read about, but you'll just have to wait for the other stuff. For the moment I'm not quite sure what I should and shouldn't write here as more and more people I know seem to be reading this blog. - -

Oh, almost forgot... I also wanted to tell another kind of funny thing I've noticed lately: I really enjoy listening to Finnish pop/rock. It's not that I usually don't, I was just thinking about when I came back from my first trip to Senegal (I spent 3 months there that time) in April 2000. Back then I couldn't stand to listen to practically any kind of Western pop music for a long time. It just sounded too boring (rhythmically probably). So maybe Finnish bands are getting better, or maybe this just tells something about my state of mind at the moment.

Viimeinen jäätelö Dakarissa

Sellaisen äärimmäisen olennaisen asian olen unohtanut kertoa, etten voinut viimeisinä viikkoinani Dakarissa käydä syömässä jäätelöä, koska vakiopaikka La Gondole oli suljettu. Gondole muuttaa uusiin tiloihin, ja vanha kahvila suljettiin jo ainakin kuukausi sitten, mutta uutta ei ainakaan paria päivää ennen lähtöä ollut vielä avattu. Lohdutukseksi oli pakko käydä siinä kilpailevassa paikassa eli LGM:ssä. Ihan hyvää jäätelöä saa sieltäkin muttei tietenkään Gondolen veroista...

Teknologian ihmemaassa

Ostin eilen - uuden matkakortin lisäksi - uuden kännykän sekä webkameran. Kännykkä oli tietysti liian kallis, mutta onhan siinä kamera ja mp3-soitin ja mitä kaikkea hienoa. Vielä kun sitä oppisi käyttämään. Tosin puhelimen hankinnan johdosta ilmeni, että pitänee pian ostaa uusi tietokonekin, kun tässä ei ole edes infrapunalinkkiä (tai mikä se nyt onkaan). Tai ehkä en vaan ole sitä vielä löytänyt. Jotenkin pitäisi saada puhelin ja tietokone kommunikoimaan keskenään, että siitä mp3-soittimesta olisi jotain iloa.

Webkamera taas oli harvinaisen helppo tapaus, ja nyt onkin jo kahteen kertaan soiteltu kuvan kanssa Senegaliin. Tosin dakarilaisen nettikahvilan webkamera ei toiminut ihan yhtä moitteettomasti kuin tuo oma ostos, vaan sitä piti käynnistellä vähän väliä uudestaan. Jännää on tietysti tuo kuvan kanssa puheleminen, ja netissä kuluu taas entistäkin enemmän aikaa... Valokuviakin olen nimittäin lataillut ahkerasti Flickriin ja samalla yrittänyt valita, mitä niistä pitäisi teettää ihan oikeiksi valokuviksi. Helmikuun puolivälissä ollaan nyt menossa.

Eli Senegal-tunnelmissa oon jossain määrin edelleen, varsinkin kun Astoukin majailee täällä meillä ja jaksaa puhua wolofia, vaikken aina ihan kaikkea ymmärräkään. Oli kuulemma käsketty puhumaan mulle pelkkää wolofia, etten heti unohda... Tanssikursseja on nyt muutama suunnitteilla, niin kuin arvata saattaa, joten puuhaa riittää niidenkin järjestelyissä.

Mitään suurta paluushokkia ei kyllä ole vielä ilmaantunut, eikä edes ole (vielä?) erityisen ikävä Senegaliin. Noin vaihteeksi on oikein hauska mm. puuhailla kaikessa rauhassa netissä. Ja kävellä kadulla ilman, että koko ajan joku kerjää rahaa tai haluaa myydä jotain tai muuten vaan huutelee perään. Ja käydä ostoksilla kaupoissa, joissa saa vapaasti hiplata kaikkea vähänkään kiinnostavaa ja olla juttelematta myyjien kanssa yhtään mitään, jos ei huvita.

Ilma tuntuu kyllä täällä aika viileältä, taisin juuri missata ne monien mainostamat helteet. Sukkia en ollut älynnyt pakata kesävaatekassiin, jonka hain oman asunnon ullakkokomerosta. Mitenköhän ei tullut mieleen, että sellaisia saattaisi tarvita heinäkuussa?

Will my eyes be closed or open

Jos kaikki olisi mennyt suunnitelmien mukaan, olisin tällä hetkellä Casamancessa (Etelä-Senegalissa), mutta niinpä vaan olenkin Dakarissa. Eurooppalaiset lähetystöt ovat nimittäin antaneet varoituksia siitä, ettei Casamanceen pitäisi matkustaa ainakaan maateitse, joten peruimme Heidin kanssa suunnitellun matkan viime tipassa. Koska elän edelleen uutispimennossa*, en tiedä tarkalleen mistä on kyse, joka tapauksessa jotkut casamancelaiset haluavat itsenäistyä Senegalista ja sen takia alueella on ollut rauhattomuuksia aina välillä ties kuinka kauan. Asiaan on jotenkin sotkeutunut myös Guinea-Bissaun armeija, netistä varmaankin löytyy jotain lisätietoa asiasta (saa laittaa linkkejä kommenttilokeroon, jos joku vaivautuu etsimään).

Casamancesta kotoisin olevat tutut ovat kyllä edelleen vähän sitä mieltä, että ihan hyvin sinne olisi voinut matkustaa, mutta parempi kai kuitenkin jättää väliin. Vähän tietysti harmittaa reissun peruuntuminen, mutta toisaalta täällä Dakarissa riittää tekemistä ihan tarpeeksi. Varsinkin kun pitäisi yrittää vähän kiristää tahtia tutkimuksen tekemisen suhteen, nyt kun on enää puolitoista kuukautta jäljellä ennen Suomeen paluuta. Sään lämmettyä tulee vaan entistä useammin annettua itselleen lupa olla tekemättä mitään...

Näiden parin viime viikon aikana en olekaan tehnyt mitään kovin uutta ja ihmeellistä, käynyt vaan tuttuun tapaan tanssi- ja rumputunneilla, katsomassa parin tanssiryhmän harjoituksia ja esityksiä sekä tietysti kaikenlaisia sabar-juhlia.

Rumpuope Dupain soittaa tällä hetkellä Ceddossa sabareita, joten piti ihan sen takia mennä katsomaan Ceddoa livenä - taas kerran. Vaihtelun vuoksi kävin sitten myös Assane Ndiayen keikalla, jossa en oikein tuntenut kappaleita, kun en ollut kyseisen herran uudempaan tuotantoon pahemmin tutustunut. Mutta hyvä keikkahan se oli silti - tietysti - täällä kun kaikki mbalax-bändit soittaa yleensäkin hirveän hyvin. [Ja mbalax on siis sitä tyypillisintä senegalilaista popmusiikkia, jos joku ei vielä satu tietämään.] Youssou Ndour vaan on edelleen näkemättä (tällä reissulla), jos ei äskettäin ilmestynyttä live-DVD:tä lasketa.

Noin muutenkin olo tuntuu täällä Dakarissa kotoisalta, vaikka vesikatkot ja Sandagan päällekäyvät myyjät jaksavat ärsyttää. Suomeen paluu tuntuu kovin kaukaiselta ajatukselta, vaikka kohta kai pitäisi varmistaa paluulento. Ja läksiäisjuhlien suunnittelukin on aloitettu jo ajat sitten.

* Kuulin sentään (kiitokset tekstareista), että Lordi voitti Euroviisut, mistä saatiinkin taas hyvä tekosyy käydä jäätelöllä... Ilmeisesti Suomessa ei sitten ole mitään sen olennaisempaa tapahtunut? Ai niin, poltettiinhan ne makasiinitkin.

Tanssii tähtien kanssa

Ihmeiden aika ei ole ohi. Kaiken ulkomaalaispoliisin ja sisäministeriön eri toimistojen välillä juoksentelun jälkeen olen toden totta saanut passiini viisumileiman, jonka mukaan saan oleskella Senegalissa elokuun 21. päivään asti. Ajattelin oikeastaan pitää kiinni siitä alkuperäisestä paluupäivästä, mutta katsotaan nyt sitten, parissa kuukaudessa ehtii vielä muuttaa mieltänsä.

Viime viikolla postissa tuli lisäksi kaksi pakettia, joita olen odottanut helmikuusta lähtien ja joiden luulin jo kadonneen kokonaan. Ilmeisesti nuo paketit ovat viipyneet jossain tullitarkastuksissa sen pari kuukautta, koska postikortit näyttävät tulevan perille parissa viikossa.

Viime viikonlopun vietin hieman yllättäen Thièsissä, jossa vietettiin WaFlash‑bändin 10-vuotisjuhlia. Sinne päädyin tanssiope Astoun mukana, koska Astou tanssii joskus aiemmin mainitun Ballet Mansour Gueyen lisäksi myös tyttöryhmässä Les Amazones, joka on esiintynyt paljon musiikkivideoissa, mm. WaFlashin uudehkon hittibiisin Sincerité videossa. Ja senpä takia heitä oli pyydetty noihin juhliin tanssimaan, mutta Thièsiin kaikista "amatsoneista" ehti lopulta vain kaksi eli Astou ja Raby.

Juhlat alkoivat perjantaina sabarilla, ja lauantaina oli sitten varsinainen juhlakonsertti (katsokaa Flickristä kuvia sieltä). Näiden tanssitähtien seurassa kulkemisessa on vaan sellainen huono puoli, etten nähnyt tuosta perjantain sabarista oikein mitään, koska suurilla tähdillä on tapana käydä vain vetämässä oma show’nsa ja poistua sitten paikalta. Lauantain konserttia puolestaan katseltiin enimmäkseen "väärältä puolelta" lavan takaa, mutta kaipa se kuulosti siellä ihan yhtä hyvältä kuin varsinaisessa katsomossakin. Tosin jouduinhan minä Astoun käskystä (ja seurassa) vielä lavallekin tanssimaan, mikä vähän huolestuttaa, koska tuo konsertti hyvin todennäköisesti julkaistaan videona. Mutta pääsin siis WaFlashin keikalle bändin kotikaupunkiin ja syömään synttärikakkua ja mitä kaikkea. Ja koko reissu WaFlashin laskuun, joten eipä voi paljoa valittaa.

Terveysuutiset onkin sitten huonompia, en ymmärrä miten onnistunkin koko ajan olemaan sairas. Ensin sain – jo kerran parantuneen – selän uudestaan kipeäksi, ja lauantaista lähtien olen potenut flunssaa. Eli ei vieläkään mitään jännittäviä trooppisia tauteja, mutta ehkä parempi niin.

Tilannekatsaus

Sitten itsenäisyyspäivän on kai tapahtunut kaikenlaista, josta voisi täälläkin kertoa, kun vielä tietäisi mitä. Ainakin olen syönyt yhden antibioottikuurin ja kasan muita lääkkeitä. Ostin myös vihdoin hyttysverkon ja muutin "sisustusta" sen takia, mutta hyttyset viihtyvät lähinnä kylpyhuoneessa, ja se ainoa viime aikoina huoneeseen päässyt hyttynenkin ehti pistää ennen kuin ehdin verkon alle piiloon.

Pääsiäistä vietettiin Heidin kanssa siis St. Louisissa, jossa oli rauhallista ja kaunista, ja sopivasti myös kaikenlaista musiikkiohjelmaa. Flickrissä on kuvia, linkki edelleen oikeassa sivupalkissa. St. Louisissa oppaina toimivat togolaiset veljekset, jotka tekevät hienoja batiikkitöitä (joita on nyt pari tilauksessa), valokuvaamisen lisäksi syötiin paljon, sekä senegalilaisittain etä togolaisittain. Nyt yritän laihduttaa...

Dakariin paluun jälkeen olen taas yrittänyt hoitaa oleskelulupaa itselleni ja juoksennellut sen takia kaikenlaisten viranomaisten puheilla. Kun nyt saisin edes jonkun paperin sisäministeriöstä, etten olisi ihan luvatta täällä, huomenna menen taas sinne kyselemään tilannetta. Sunnuntaina tuli siis kolme kuukautta Gambian reissusta.

Tutkimus edistyy hitaasti mutta sentään jotenkin. Aika tuntuu käyvän vähiin, kuten oli odotettavissa, vaikka vielä onkin noin kolme kuukautta jäljellä. Muutenkin kuuluu enimmäkseen ihan hyvää, selkä alkaa olla suurin piirtein kunnossa. Tosin aina välillä tulee mieleen, onko missään mitään järkeä, mutta niinhän sitä Suomessakin...

When everybody loves you, you can never be lonely

Täällä vietetään parhaillaan Senegalin itsenäisyyspäivää. Omalta osaltani päivä alkoi tavallisen tiistain tapaan tanssitunnilla, jonka jälkeen kyllä katseltiin Astoun kotona paraatia telkkarista. Illalla olisi tarkoitus lähteä yksiin juhliin Parcellesiin, vähän on taas kerran epäselvää, mistä oikeastaan on kyse, mutta isot juhlat pitäisi olla ja tuttuja tyyppejä soittamassa.

Viime aikoina on ollut aika paljon kaikenlaista ohjelmaa, ja työtkin on vähän edistyneet. Alan tosin olla vakuuttunut siitä, että pitäisi jatkossa kehitellä sellaisia tutkimusaiheita, ettei niitä varten tarvitse tehdä haastatteluja... Pölyisten opinnäytetöiden selailu Ecole National des Artsin kirjastossakin on paljon helpompaa, vaikka tietysti vähän ikävää puuhaa – sitä pitäisi mennä jatkamaan huomenna.

Kuvittelen noin joka toinen päivä selän parantuneen vihdoin ja sitten välillä (kuten tänään) joudun toteamaan, ettei se edelleenkään ole ihan kunnossa. Mutta sen verran paremmassa kunnossa se on, että jaksan vähän paremmin tehdä kaikkea, esimerkiksi istua. Tanssiminenkin onnistuu jo suhteellisen hyvin, joten on sitten tanssituntien lisäksi käyty ulkona tanssimassa sekä mbalaxia että sabaria.

Reilu viikko sitten pääsin myös – vihdoin – näkemään Senegalin kansallisbaletin Soranon lavalla esiintymässä. Hienoa oli tietysti. Onhan se vähän eri juttu, kun on puvut ja lavasteet ja valot ja kaikki, kuin harjoitusten katseleminen.

Viime viikonlopun vietin vaihteeksi Mbourissa tädin luona, josta tein myös retken Popenguineen. Se retki olikin taas varsinaista tutkimusmatkailua – ainakin tuli testailtua erilaisia kulkuvälineitä. Joskus näistä täkäläisistä yhteistakseista ja vastaavista tulee mieleen se vanha vitsi siitä, miten viisi elefanttia saa mahtumaan kuplavolkkariin (vai miten se menikään). Hmm.

No, sää alkaa täällä lämmetä ja hedelmämyyjiltä saa mangoja, olisikohan siinä tärkeimmät uutiset.

I can feel the distance

Täällä toisessa todellisuudessa olen toisenlainen minä ja teen toisenlaisia asioita. Ja sitten taas toisaalta mikään ei muutu, vaikka matkustaisikin toiselle puolelle maailmaa. On ollut liikaa aikaa ajatella, mutta ajatuksetkin on enimmäkseen samoja kuin Suomessa. Tylsistytän siis itseäni ja kaipaan (edelleen) parempaa seuraa. Ei siis mitään uutta täällä, työt ei edisty, vettä ja sähköä tulee vuorotellen, jos tulee. Olen alkanut epäillä, että selkäkipu on rangaistus lihansyönnistä tai jostain muusta pahasta, mitä täällä on tullut tehtyä.

Parempia aikoja odotellessa

Aloitetaan nyt vaikka näillä terveysuutisilla. Selkä on edelleen kipeä, viime viikonloppuna en pystynyt oikein edes kävelemään, kun kipu säteili jalkoihin asti. Keskiviikkona sitten soitin osteopaatille, joka vakuutteli, että se on ihan normaalia ja viikonloppuun mennessä alkaa tuntua paremmalta. Ehkä jo tuntuukin hitusen paremmalta, mutta vaikea sanoa, johtuuko se siitä osteopaatin käsittelystä vai särkylääkkeistä ja tukivyöstä (joka saa kyllä olon tuntumaan vieläkin tyhmemmältä ja sairaammalta mutta tuntuu vähän auttavan selkäkipuun) vai jostain ihan muusta. Kamera-assistentin lisäksi mulla olisi näköjään käyttöä jonkinlaiselle fysioterapeutille tai vastaavalle.

Viime viikon lopulla elämää vaikeutti lisäksi se, että vettä tuli vain öisin. Tiistaista lähtien puolestaan on sähköt olleet enimmäkseen poikki, mutta jonkinlaisena lohdutuksena vesilaitoksella on ryhdistäydytty niin, että vettä on tullut myös päiväsaikaan. Hyvä tietysti selän kannalta, ettei ole tarvinut nostella vesiämpäreitä muutamaan päivään. Tänne voisi lähettää sieltä Suomesta vähän tuulivoimaloita ja aurinkopaneeleita, sähköongelmat kuulemma johtuvat siitä, että maasta alkaa öljy olla lopussa ja kaikki sähkö tuotetaan täällä öljyllä. (Jos joku tietää asiasta tarkemmin, kommenteissa voi kertoa, olen täysin huhupuheiden varassa, kun en ole viitsinyt hankkia paristoja radioon.) Postin kulussakin tuntuu olevan ongelmia, olen nimittäin jo kuukauden verran odotellut kahta kirjettä sieltä Suomesta.

Tutkimus ei ole (taaskaan) pahemmin edistynyt, mitä nyt viime lauantaina vähän kuvasin yksissä sabar-juhlissa. Tarkoitus on ollut lähteä Mbouriin tädin luo kylään ja sikäläisiä musiikki- ja tanssimeininkejä ihmettelemään, mutta selän takia ei tuo autossa istuminen oikein ole houkutellut. [Lisätty pari pätkää noista lauantain kuvauksista:]





Keskiviikkona käytiin katsomassa Omar Peneä, jonka konsertti oli sopivasti wolofin kurssin jälkeen Ranskan kulttuurikeskuksessa. Ei jouduttu edes maksamaan pääsylippua, kun oltiin jo valmiiksi sisällä. Muistaakseni Omar Pene esiintyi myös ensimmäisessä konsertissa, jonka täällä Dakarissa näin silloin vuonna 2000, tosin sillon en tiennyt koko tyypistä mitään, eikä konsertistakaan kyllä ole jäänyt paljoa mieleen. Eikä Pene oikeastaan edelleenkään kuulu suosikkeihin, vaikka uusi, akustinen Myamba-levy kuulostaa aika kivalta.

Omar Penehän on yksi näistä kolmesta suuresta senegalilaislaulajasta, jotka aloitti uransa silloin joskus 1970-luvulla ja jotka edelleen esiintyvät (ne kaksi muuta on Youssou Ndour ja Thione Seck). Peneä pidetään näistä eniten "katu-uskottavana", mutta ei oikein tunnu saavan aikaan sellaisia tarttuvia hittibiisejä kuin Youssou Ndour. Eikä musta ole kyllä laulajanakaan läheskään yhtä taitava, siis noin ihan äänenkäytöltään. Ymmärtääkseni Penen sanoitukset ovat jotenkin vakuuttavampia, mutta wolofin opinnot eivät ole vielä ihan niin pitkällä, että pystyisin itse ottamaan asiaan kantaa. Joka tapauksessa konsertti oli oikein miellyttävä, bändi soitti hyvin (niin kuin täkäläiset bändit yleensäkin) ja viihteestä huolehti innokas tanssijapoika lavan edessä.

Eilen oli sitten vaihteeksi vähän djembe-musiikkia, kun joku Dupainin kaveri piti kotipihallaan Medinassa juhlat kahdelle (ranskalaiselle?) oppilaalleen, jotka olivat lähdössä pois Senegalista. Sieltäkin on muutama kuva Flickrissä. Musiikin lisäksi ohjelmassa oli jonglöörausta ja jonkinlainen teatteripätkä, josta en oikein tajunnut mitään, mutta hauskaa tuntui esittäjillä itsellään olevan. Ja olihan siellä muutama kohtuullisen hyvä tanssijakin paikalla.

Viikonloppu näyttää aika hiljaiselta, kun puoli Senegalia on matkustanut Toubaan tapaamaan marabout’itaan (täkäläisten muslimien uskonnollisia johtajia – googlaa "magal" ja "Touba" niin luulisi löytyvän jotain tietoa, lisään linkin jos itse jaksan kaivella ja löydän jonkun sopivan). Välillä sää oli jo sen verran lämmin, että suunnitelmissa on ollut auringonottoa rannalla, mutta tänään tuntuu olevan taas niin tuulista, että tuskin missään rannalla tarkenee huomennakaan.

Lupaan (taas kerran) ruveta joogaamaan heti kun selkä vaan on siinä kunnossa, että se on mahdollista. Ja yritän etsiä itselleni vanhempaa ja viisaampaa seuraa, jos seura tekisi kaltaisekseen...

Hukuta mut unihiekkaan

Nukkuminen on jäänyt liian vähälle viime aikoina, vaikka olenkin selän takia maannut ties missä kaikissa paikoissa. Alkaa jo kyllästyttää tämä sairastaminen, selän lisäksi vaivasi viime viikolla myös flunssa, eikä vatsakaan oikein tykännyt särkylääkkeiden määrästä. Selkä ei ole edelleenkään ihan kunnossa, vaikka suurin piirtein kaikkea mahdollista on jo kokeiltu sen parantamiseksi, tanssiope Astou vei minut jopa paikallisen parantajatädin luo ja eilen kävin vielä osteopaatilla. Muutenkin selkäkipu alkaa olla ilmeisesti olla koko kaupungin tiedossa, kun ihmiset, joita en edes tiedä (tai muista) tuntevani, kyselevät selän vointia.

En ole jaksanut pelkästään maata paikoillani, vaan puuhannut kaikenlaista, tanssi- ja rumputunneiltakaan en malttanut pysyä poissa kuin reilun viikon. Tutkimuskin näyttäisi vähitellen hieman edistyvän, kun olen käynyt taas tapaamassa ihmisiä mm. siellä konservatoriolla. Tein myös retken kaupungin ulkopuolelle Yeumbeuliin tapaamaan vanhojen rumpuopettajieni El Hadjin ja Sabin veljeä Moussea, joka joskus aikoinaan asui Suomessa ja tuntuu edelleen olevan varsinainen Suomi-fani. Viime viikonloppuna yritettiin kovasti Heidin kanssa lähteä jonnekin ulos, mutta sekä perjantaina että lauantaina seuralaisten suunnitelmat tuntuivat muuttuvan illan mittaan niin moneen kertaan, ettei lopulta päästy lähtemään yhtään minnekään. No, ihan hauskaa oli siitä huolimatta.

Flickriin laitoin jo joku aika sitten kuvia USA:ssa asuvan senegalilaisen djembe-tähden Kissima Diabatén konsertista, joka oli viime viikon tiistaina Centre Culturel Blaise Senghorissa. Yleisössä näytti olevan tunnettuja muusikoita ja tanssijoita ainakin yhtä paljon kuin lavalla, joten varsinainen seurapiiritapahtuma oli tuo, ja hieno konsertti tietysti kaikin puolin. Hämmennystä tosin herätti tuollakin nämä konserttien sun muiden alkamisajat. Virallisesti konsertin alkamisajaksi oli ilmoitettu klo 17 ja joku arveli, että konsertti alkaisi viimeistään 18.30, mutta lopullinen alkamisaika taisi olla 20.30. Tarkoitus olikin lähteä kuuden jälkeen, mutta sitten jonkun piti vielä mennä suihkuun ja vaihtamaan vaatteet, joten olimme perillä kahdeksan maissa, mikä siis oli oikein sopiva aika. Vielä käsittämättömämpi oli toinen vastaavanlainen konsertti, jonka alkamisaika kaikissa mainoksissa oli klo 18, mutta todellisuudessa ensimmäinen esiintyjä aloitti klo 23.

Torstaina otin pois letit, joiden mukana tuntui taas lähtevän puolet omistakin hiuksista. Eli pää tuntuu kovin kevyeltä. Eipä siellä mitään ajatuksiakaan tunnu pahemmin olevan. Pitäisi nimittäin kirjoittaa joku esitelmäehdotus Society of Ethnomusicologyn vuosikonferenssiin (Havaijille olisi kiva mennä marraskuussa), mutta en millään keksi mitään aihetta. Onneksi ura kaikkien alojen asiantuntijana tuntuu jatkuvan, kun ilmeisesti joudun väsäämään kotisivut Pape Moussalle. Kaikkea sitä erehtyykin lupaamaan.

Helsinki Cadenza

I'm finally starting to realize that I'm actually going to Senegal in just a bit over two weeks. I mean, of course I have been talking about it for months and all, but I haven't really felt it. Senegal always seems like another planet or some kind of parallel universe when I'm in Finland, unreal somehow. But Pathé was again here in Helsinki this weekend and meeting him and the others (and maybe dancing and playing sabar, too) gave me this strange flash of a feeling of what it is like there. I get that sometimes from photos or music, too, but quite rarely.

This week I have been busy writing an article, staying up late because I haven't been able to get up early (early is anything before sunrise, meaning quite late here this time of the year). I was supposed to write two articles before leaving and rewrite a third one, for which I got lots of suggestions for corrections from the journal, but I'll probably manage only this one. I finally got the article ready on Thursday, or the first version of it anyway. I'll present it at our seminar next Wednesday and the editors of the book it's for will most probably ask for changes, as well.

Kirjoitin näistä artikkelisuunnitelmista suomeksi syyskuussa, ja olisihan se pitänyt arvata, että juuri ja juuri yksi kolmesta/neljästä valmistuu. Jos aikaa tuntuu riittävän muuhun, niin yritän korjata arvioinnista tullutta artikkelia, mutta korjauksia pitäisi tehdä aika paljon, todennäköisesti muokata koko artikkeli uuteen uskoon, joten en taida ehtiä.

This weekend I've spent most of my time at the sabar workshop by Pathé & co or sitting somewhere with the people there. I also went to see Kékélé, who played here in Helsinki yesterday evening. I didn't really know much of them, except that they play this old style Congolese rumba and seemed to be quite popular in Paris when I was there in summer 2004. I'm not that much into this kind of music, I like soukous and other newer Congolese styles better, but the three singers had lovely (very Congolese) voices and were above all very charming. They seemed to me something like the Buena Vista Social Club of Congolese music, and reading their homepage now, that's what they are in more than one way. Wim Wenders could probably make a nice movie about them.

At the concert I met a couple of other Senegalese people I haven't seen for a while (since summer at least). That was good, one of them will be going to Dakar around Christmas, like so many others, which is quite nice for me. I'll need to find some new contacts there and many of the musicians and dancers I know in Dakar live somewhere abroad now. Pathé promised to make some calls to find a good drum teacher for me, besides that I don't have much planned, just hoping to find some nice place to stay in Dakar.

All this has obviously been a bit too much, I seem to be coming down with a flu or something.

Kunhan kuluu viisi vuotta

Viime viikonloppu oli kummallisen täynnä nostalgiaa. Lauantai-iltana olin todennäköisesti viimeistä kertaa makasiineilla, kesään mennessä ne kai on jo purettu pois, eikä tiedossa ole mitään erityistä syytä vierailla siellä ennen Senegaliin lähtöä. Voisihan sitä tietysti käydä vaikka Ruohonjuuressa, uudella nostalgiatripillä ja muutenkin. Niin, siellä makasiineilla oltiin 120-vuotisjuhlissa, jossa nostalgiaa lisäsi päivänsankarien itsensä esittämä musiikki, erityisesti pari Don Huonojen biisiä. Sankarit näyttivät ikäistään nuoremmilta ja oli kivat bileet muutenkin, mutta en sitten jaksanut kovin myöhään jaksanut juhlia kuitenkaan.

Sunnuntaina taas vierailin äidin ja isän luona, koska talo täytti 20 vuotta - tänään isänpäivävierailulla tosin kuulin, että virallinen juhlapäivä onkin vasta ensi tiistaina. Tai miten se nyt sitten muutenkaan lasketaan, talo ei ollut ihan valmis vielä silloin 20 vuotta sitten, kun sinne muutettiin asumaan. Ennen muuttoa iloitsin kovasti isommasta huoneesta, jonka ikkunat olivat ilta-aurinkoon päin, se kai oli jotenkin romanttista 10-vuotiaan mielestä. Mitään romanttista ei kyllä siinä huoneessa ikinä tapahtunut. Mieleenpainuvin muisto on sen sijaan se aamu, kun pehmokenguru (Kengu, jonka mahapussissa asui tietysti Ruu) oli jäätynyt lattiaan kiinni... Ei talon kunniaksi kyllä sen suurempia juhlia järjestetty, kunhan käytiin syömässä äidin laittamaa ruokaa. Ja testaamassa uutta ompelukonetta. Ruoka oli hyvää ja ompelukonekin toimi (sain uusien tanssihousujen lahkeet lyhennettyä). Talo oli samanlainen kuin ennenkin.

Malista, matkustamisesta, musiikista, meikkaamisesta, meileistä ja muusta

Jos joku sattuu kaipaamaan jotain yhteiskunnallisia kannanottoja tai muuta oikeasti mielenkiintoista, menköön muualle, täällä on nyt vaan tällasia minäminäminäjuttuja. Ja vielä sikin sokin miten sattuu. Että en suosittele lukemaan, mutta kirjoitanpa kuitenkin.

Perjantaina jäi suunnitelmissa ollut Digelius-käynti väliin yllättävän runsaan sosiaalisen toiminnan takia, mutta postista sain sentään haettua paketin, joka sisälsi Lonely Planet West Africa -kirjan ja Vicente Amigon uusimman levyn un momento en el sonido. Vicente Amigo tietysti näyttää kauniilta ja soittaa kauniisti (molempia myös livenä), ja uusi levykin panostaa samaan esteettisyyteen kiitettävästi. Kuulostaa jotenkin rauhallisemmalta kuin aiemmat levyt, tosi vähän laulua.

Lonely Planetiä on tullut toistaiseksi selattua lähinnä sen verran, että valkeni, kuinka pitkä matka on Dakarista Bamakoon - 1420 kilometriä! Eli aivan sairaan pitkä matka kun ajattelee teiden kuntoa ja muita matkustusolosuhteisiin vaikuttavia seikkoja... En näköjään oikein hahmota, kuinka iso paikka se Afrikka oikein onkaan, kai sitä on kuvitellut, että Mali on siinä ihan Senegalin vieressä (onhan se). Taitaa jäädä Malin reissu tekemättä, varsinkin kun ei taida olla ketään, joka lähtisi mukaan. Jos vaikka matkailisin ihan vaan Senegalissa ja ehkä Gambiassa, onhan niissäkin vielä näkemistä, kun en ole aiemmilla matkoilla paljoa kierrellyt muualla kun Dakarissa ja tädin luona Fatickissa ja Mbourissa. Outi oli sitä mieltä, että pitäisi mennä käymään Casamancessa, ja niin tietysti pitäisikin. Ja Saint-Louisissa.

Kate Bushilta on näköjään juuri ilmestynyt uusi levy, siltä soitettiin jotain radiossa. Kuulosti ihan Kate Bushilta... en tiedä radiossa soineen biisin nimeä, mutta siitä tuli mieleen biisi Love and Anger, jonka sitten kaivoin esiin. Samalta levyltä päivän fiilikseen sopiva valituslaulu:

This is where I want to be.
This is what I need.
This is where I want to be.
This is what I need.
This is where I want to be,
But I know that this will never be mine.
(Kate Bush: Never be mine)

Eipä tuo kertosäkeen teksti tietysti mitään kerro, jos ei kappaletta tunne. Toisto on joka tapauksessa olennaista, ja monin tavoin sopivaa tässä yhteydessä.

Viime päivinä on tullut paitsi juotua piimää (johtuu yleensä stressistä, en muuten juurikaan juo piimää) myös mietittyä meikkaamista. Nimittäin nyt syksyllä oon jostain syystä ruvennut meikkaamaan lähes joka päivä, mikä on vähän kummallista, aiemmin ei ole tuntunut tarpeelliselta meikata, jos ei ole mitään juhlia tai muuta vastaavaa, missä pitäisi näyttää erityisen edustavalta. Ehkä sitten kolmekymppisenä pitää meikata, ei enää pelkkä säkenöivä sisäinen kauneus riitä. [Niin kuin tähän asti muka olisi riittänyt... Toim. huom.]

Eipä silti, että viime aikoina olisin ollut kovin vakuuttunut siitä sisäisestä kauneudesta tai varsinkaan omista tutkijankyvyistä. Jotkut tuntuvat olevan niin järjestelmällisiä ja aikaansaavia ja kirjoittavat juuri sellaisia artikkeleita kuin pitääkin, ja mä vaan ihmettelen, mistä aloittaisin, enkä jaksa perehtyä kunnolla mihinkään. Halveksin kaikkia niitä tehtailijoita, jotka vääntää samasta tikusta asiaa kymmeneen artikkeliin, mutta väännän yhtä lailla omat artikkelini joidenkin vanhojen juttujen pohjalta, kun en vaan muka ehdi tehdä mitään uutta. Uskottelen itselleni, että kyllä kaikki alkaa sujua, kunhan pääsen Senegaliin ja kerään kunnollista matskua ja sitten on jotain, mistä kirjottaa jotain järkevää. Niin kai.

Viikonloppu on kyllä sujunut enimmäkseen tässä koneen (Akselin) ääressä. Tällaista villiä sinkkuelämää, korjasin tenttejä perjantai-illan. Lauantaiaamuna sain päähäni ladata netistä koneelle Thunderbirdin ja sitä säätäessä kului tunti jos toinenkin, osoitekirjan kasaamiseen on mennyt aikaa vielä tänäänkin. Tuntuu vähän oudolta edelleen, mutta kätevältä ohjelmalta vaikuttaa sinänsä, kai siihen tottuu. Siirtelin vanhoja meilejä uusiin kansioihin, mikä oli lievästi masentavaa. Eipä tunnu jutut juuri muuttuneen tai oma elämä muutenkaan.

Tänään oon saanut sentään sen verran aikaan, että tarkistin Musiikin suunnan vedoksia. Oikeesti piti kyllä aloitella yhtä artikkelia ja kirjoittaa selvitys Sheffieldin konferenssia varten saadun apurahan käytöstä. Mutta tulipa tehtyä edes jotain, muutakin kun katsottua sunnuntain suosikkisarjoja omasta rakkaasta telkkarista.