Kodin kynttilät

Olen palannut joulun vietosta tädin luota. Siellä oli tuttuun tapaan hyvin rauhallista, tuli nukuttua ja syötyä hyvin. Perehdyin Paulo Coelhon tuotantoon eli luin kaksi kirjaa: Istuin Piedrajoen rannalla ja itkin sekä Alkemisti, jonka äiti lähetti tädille joululahjaksi. Oma lahjakirja, Virpi Hämeen-Anttilan Suden vuosi, on vielä lukematta, en oikein tiedä, mitä siltä pitäisi odottaa, kun siitä on kuullut niin monenlaista... No, Alkemistin kohdalla oli vähän sama juttu, eikä se ainakaan enää tuon ensin mainitun Coelhon jälkeen tuntunut niin kovin erityiseltä, kun molemmissa on periaatteessa ihan sama "opetus", vaikka tarinat onkin erilaiset. Kun seuraa unelmiaan, niin löytää onnen, tai jotain sellaista. Ehkä juuri tuo opettavaisuus alkoi häiritä, kun luin nuo kaksi peräkkäin. Siinä Piedrajoessa jaksoin vielä uskoa, että näinhän se on, tai ainakin pitäisi olla, mutta Alkemistissa samaa väännettiin rautalangasta vähän liian moneen kertaan.

Sen Honkasalon siis sain luettua loppuun jo ennen joulua. Enpä osaa siitä sanoa sen enempää, ihan kiva sitä oli lukea, sellaista realistisen tuntuista juttua, mutta ei nyt mikään kovin järisyttävä lukukokemus kuitenkaan. Lähetysseuran kokoelmista löytyi nyt lainaan Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi, josta on tietysti myös puhuttu paljon (eikös se voittanut Finlandian tai jotain?) eli täällä ollessa ehkä pääsen taas suurin piirtein kärryille suomalaiseen kirjallisuuteen – jos nyt koskaan oon kärryillä ollutkaan.

Jouluna syötiin porkkanalaatikkoa ja rosollia sekä joulutorttuja, pipareita ja mitä kaikkea se täti olikaan ehtinyt leipoa. Kinkkuakin olisi ollut, mutta sen jätin väliin, vaikka kanaa olen taas täällä ollessa syönyt aina välillä. Ja äidin lähettämää Fazerin sinistä söin myös melkein koko levyn, sitä on vielä vähän jääkaapissa. Eipä siis tullut mitenkään erityisen ikävä suomalaista joulunviettoa. On ehkä kuitenkin kivempi kun pääsee rannalle kävelemään ja uimaan (vesi oli kyllä aika viileää)... ja voi syödä papaijaa ja guavaa jälkiruuaksi.

Joulukirkkoon en varmaan olisi Suomessa mennyt, ja sinne meinasin kyllä nukahtaa. Eikä joulun kohokohtiin ehkä kuulunut myöskään se, kun sain joulupäivänä säestää onnettomalla Casiolla jotain joululaulua, jota en ennestään tuntenut. Eipä se tosin olisi mitään auttanut, vaikka olisinkin tuntenut, kun en oikein osaa säestää muutenkaan. Onneksi ei ollut kovin montaa ihmistä kuulemassa. Sen takia varmaan näin tässä joku yö painajaista siitä, että jouduin (taas) opettamaan musiikin teoriaa vastahakoisille opiskelijoille, joita vielä oli paljon...

Jouluna yritin myös opiskella wolofia, sekä itsekseni että opettajan kanssa, joka siis asuu arkisin Mbourissa. Tosin tokalla kerralla oli juuri sähkökatko, joten en voinut kirjoittaa mitään muistiin ja keskittymistä vähän häiritsi sekin, että hyttyset söi jalkoja koko ajan. Jos saan joskus viikon päästä malarian, niin se johtuu sitten wolofin opiskelusta. Olisikohan siinä ollut kaikki joulun tapahtumat. Ai niin, ajoin myös hevoskärryillä, oli aika jännää. Kovin oli muuten ylellistä oleilla tädin luona, kun sai nukkua joustinpatjalla ja suihkusta tuli lämmintä vettä.

Heti Dakariin palattua eilen illalla oli taas sähkökatko, Mbourissa niitä taisi olla melkein joka päivä. On siis polteltu kynttilöitä muutenkin kun vaan joulutunnelman luomiseksi. Vielä kun täältä jostain saisi sellaisia kynttilöitä, joiden valossa näkisi tehdäkin jotain... Mulla on vaan kituuttavia tuikkuja (jotka kyllä tuoksuu sitruunalle), kun ei ole kynttilänjalkaa, niin en oikein uskaltanut ostaa muunlaisia kynttilöitä.

Tänään yritin mennä hakemaan oleskelulupaa, mutta pitääkin kuulemma mennä ensin kulttuuriministeriöön pyytämään sieltä joku paperi, että saan tehdä tutkimusta täällä. Lisäksi kävin sopimassa siitä, että saan kotiin apulaisen siivoamaan kaksi kertaa viikossa. Hiekkapölyä on niin paljon, että lattiatkin pitäisi pestä vähintään kaksi kertaa viikossa, ja pöytiä sun muita pyyhkiä koko ajan, joten en oikein jaksa itse tehdä kaikkea, kun en muutenkaan ole erityisen innokas siivoamaan. Pyykkien peseminen vielä menettelee (nekin pitää tietysti pestä käsin), mutta lattioiden luuttuaminen edes kerran viikossa ei oikein jaksa innostaa.

Illalla olisi taas juhlat, jotain tanssia pitäisi olla luvassa, muuten ei mitään tietoa, mistä oikein on kyse. Joka tapauksessa juhlat on siellä Parcellesissa, jossa käydään Heidin kanssa tanssimassa, ja sen tanssiryhmän ihmiset kai ne järjestää, tai ainakin ne kutsui meidät sinne.

Kuvia

Nyt ois flickrissä kuvia viimeöisistä sabar-juhlista ja viime viikonlopun ristiäisistä. Oli muuten ehkä parhaat juhlat ikinä nuo viimeisimmät. Kuvassa keskellä keltaisissa vaatteissa mun sabar-tanssiope Astou Faye, jonka mukana noissa juhlissa olin. Kuvia on melkein 40, flickrissä vaan muutama selkein, kun oli näkojään vähän pimeää, enkä jaksanut enempää photoshopata.

Round here

Edelleen tuntuu jotenkin epätodelliselta se ajatus, että ihan oikeasti on tarkoitus oleskella täällä vielä seitsemän kuukautta. Ennen kaikkea kai sen takia, että täällä on ihan mahdotonta tehdä edes mitään ylimalkaisia suunnitelmia kovin moneksi päiväksi eteenpäin. Hyvä jos seuraavaksi päiväksi on joku suunnitelma. Tiistai kului taas uudella kotiseudulla Derkléssä, kun piti hoitaa vuokraisännän kanssa erinäisiä paperiasioita, ja sen jälkeen odotella, kun puusepät korjasivat kylpyhuoneen ovea ja asensivat ylimääräisen lukon makuuhuoneen oveen. Kahden lukon takana kai on tarpeeksi turvallista, vaikka ei täällä mitenkään kovin vaaralliselta vaikuta. Varsinkin kun talon omistajat asuvat tuossa vieressä, ja heillä on yleensä aina joku kotona.

Kylppärin ovessa oli sellainen vika, että ovi oli vähän liian pieni tai vaihtoehtoisesti ovenkarmit liian leveällä, niin ettei ovi oikein pysynyt kiinni. Mutta nyt siis saa oven kiinni. Vessanpönttöäkin korjattiin jossain välissä, muttei se kyllä edelleenkään toimi niin kuin pitäisi. Välillä pöntön nappi jumittui, mutta se on saatu korjattua. Kerran taas vesisäiliö tulvi yli, mutta nyt se ei yleensä täyty ollenkaan edes silloin kun vettä muuten tulee. Vesikatkotkaan eivät tunnu olevan mitenkään ennustettavissa, paitsi että niitä on joka päivä. Sähkökatkoja ei sen sijaan ole ollut ainakaan pimeään aikaan, päivällä on saattanut olla, mutten ole huomannut.

On muuten aika hämmästyttävää, että taloissa ylipäätään on sähköä, sen verran kaoottiselta vaikutti sähkölaitoksen paikallisessa toimistossa. Talon edessä istui ja seisoi varmaankin 50 ihmistä odottamassa ties mitä (joku vuoronumerosysteemi oli kyllä käytössä), mutta me suunnistettiin talon toiselle puolelle, jossa ei ollut jonossa kovin montaa ihmistä. Reitti kulki jonkinlaisen varastohuoneen läpi, jossa ilmeisesti sijaitsi sähkösopimusten arkisto. Olisi varmaan jollain tietosuojavaltuutetulla huomauttamista asiaan, jos tässä maassa sellainen on… Sieltä sitten sain omaa lomakettani vastaan paperin sähkön tilauksesta ja joskus lähiaikoina kai sitten ilmaantuu tänne joku tyyppi asentamaan sähkömittaria (näin ainakin olin ymmärtävinäni). Tosin onhan täällä sähköä ollut tähänkin asti, ei vaan mitään hajua mitä kautta – ja kenen laskuun – se on tänne tullut.

Alan päätyä siihen, ettei täällä oikein kannata laittaa itse ruokaa. Sunnuntaina kävin torilla ostoksilla, ja totesin, että on täysin mahdotonta ostaa pientä määrää yhtään mitään ruokaa. Ja muutenkin on vähän hassua, kun jokaisella myyjällä on aina vaan yhtä tai paria vihannesta tms. myynnissä, ja pitää sitten kerätä tarvitsemansa asiat kolmelta–neljältä eri myyjältä. Ihan hyvää paikallista ruokaa (siis valmiiksi laitettua) saa kuitenkin suurin piirtein eurolla, joten torilla ostellessa saa helposti kulumaan enemmän, ja sitten pitää vielä itse nähdä ruuan laittamisen vaiva. En tosin ole vielä löytänyt tästä ihan läheltä mitään sopivaa ruokapaikkaa, mutta kaipa niitä on. Pikaruokapaikkoja tuntuu olevan paljon, mutta niistä ei oikein saa muuta kuin hampurilaisia ym. liharuokaa.

Ai niin, syksyisiin Mali-juttuihin viitaten on pakko kertoa, että vuokraisäntä vaimoineen on kotoisin Malista. Vaimon veli, joka asuu alakerrassa, on myös tehnyt kovasti tuttavuutta ja on jo ehtinyt kutsua mut Bamakoon ja vaikka minne muualle. Ihan kiva tyyppi sekin on, samoin kuin nuo talon omistajat, mutta pahasti pelkään, että seuraavaksi alkaa tulla avioliittotarjouksia. Eli tällaista meininkiä taas, eikä se tietysti ole ainoa, vaan eräät vanhat ja vähän uudemmatkin tutut on myös (edelleen) samalla asialla. Hohhoijaa. Opin tätä menoa kyllä tosi hyväksi valehtelijaksi...

Olen vihdoin päässyt vähän kiinni tanssi- ja musajuttuihinkin. Vierailtiin Lähetysseuralla harjoittelua tekevän kirkkomuusikko-Hannan kanssa paikallisessa konservatoriossa (eli Ecole National des Artsin musiikkiosastolla) ja nähtiin siellä vähän kuorolaulun ja teorian opetusta. Se oli aika hupaisaa, kaanon oli kuorolaulajille ihan uusi ja ihmeellinen juttu. Ja neljännen vuoden opiskelijat tekivät I-IV-V-pohjalta soinnutustehtävää. Tosin kouluun voi päästä heti yläasteen jälkeen, ja ilmeisesti ekana vuonna aloitetaan nuottikirjoituksen opettelu, joten tuota ei ehkä voi verrata eurooppalaisiin konservatorioihin. Perinteisten soitinten opetusta voisi mennä katsomaan joskus toiste, kun vaan ehdin...

Pari rumputuntia on jo ollut. Rumpuopettaja on kovin nuori mutta oikein herttainen, puhuu vaan aika huonosti ranskaa. Vaikkei sillä niin väliä, soittaminen on tietysti tärkeämpää, ja täytyy joka tapauksessa alkaa opiskella wolofia*. Ihan hyvin kai se soittaminen on sujunut, vielä kun muistaisin ne kaikki jutut, mitä on harjoiteltu. [*Oli puhetta, että yksi vanha tuttu alkaisi opettaa mulle wolofia. Se tosin on nykyisin vaan viikonloput Dakarissa, mutta ehkä se ei haittaa, muut jutut varmaan on muutenkin arkipäivinä.]

Tanssin osalta yksi viritys on yhden Heidin (sekin Lähetysseuralla töissä) kehitelmää ja tarkoitus on, että yhden täkäläisen ryhmän pari tanssijaa opettaisi meitä ennen omia harjoituksiaan kerran tai kaksi viikossa ja saadaan sitten yrittää siellä niiden treeneissäkin tanssia mukana, sen verran kun kyetään. Keskiviikkona olin ekaa kertaa katsomassa niiden treenejä, Heidi oli ollut jo aiemmin siellä, ja torstaina sitten päästiin itsekin opettelemaan. Ihan hyvältä vaikutti, joskin ryhmä tanssii kai lähinnä Casamancen mandinkojen tansseja, eli menee vähän harrastamisen puolelle tämä, mutta eipä se haittaa.

Toinen tanssiviritys on sitten Pathen kautta, kun kyselin siltä hyvää sabar-tanssien opettajaa. Sillä olikin ehdokas, mutta sain ensin väärän puhelinnumeron ja sitten en meinannut saada Pathea kiinni Ranskasta, että olisin tarkistanut sen, joten yhteyden ottaminen on vähän kestänyt. Pathe on muuten varmaan ihan tarkoituksella valinnut mulle opettajia, jotka ei osaa kovin hyvin ranskaa, tämä tanssiopekin halusi puhua jo puhelimessa wolofia... Ystävällisesti se kyllä puhui sen verran hitaasti ja yksinkertaisesti, että jopa ymmärsin, mitä se sanoi. Sen kanssa sitten pitäisi tanssia toiset kaksi kertaa viikossa, tänään aloitettiin ja oli vähän rankkaa kun vasta eilen illalla viimeksi tanssittiin. Mutta vaikutti hyvälta sekin ope, ja heti huomenna pitäisi mennä sen mukana joihinkin juhliin.

Jos muuten maailmalla tapahtuu jotain huomionarvoista, niin pistäkää mulle viestiä, oon ihan uutispimennossa, kun mulla ei ole telkkaria eikä radiota, enkä jaksa/ehdi netissä lukea uutisia. Pelkässä sähköpostien lukemisessa ja kirjoittamisessa kuluu helposti tunti, enkä jaksa sen pitempään istuksia yhdellä kertaa noissa nettipaikoissa, varsinkin kun koneet ja/tai yhteydet aina tökkii enemmän tai vähemmän ja se alkaa pitemmän päälle ärsyttää... Näköjään on parasta nämä omalla koneella kirjoitetut tekstitkin tallettaa pelkkinä tekstitiedostoina, koska koneilla ei välttämättä ole muita ohjelmia kuin nettiselain ja joku notepad-tyyppinen tekstieditori. Joskus on Word, mutta viimeksikin jouduin vaihtamaan toiselle koneelle, että sain avattua sen lehmäjutun, jonka olin tallettanut rtf:nä.

Getting there

This one in English, because I hate to write Finnish without the ä's & ö's... First of all, I already have the phone I was supposed to get on the 15th, just in case someone wants to call me. I won't be keeping my Finnish phone with me anymore, so if you send messages I might not answer right away. I have moved to the appartment, although it's still not quite ready, but at least today there has been running water.

Yesterday there was this huge party, a name giving ceremony of the first child (son) of a friend, it went on for the whole day, I have some photos & video, I'll try posting the photos to Flickr some time soon. Besides that I've spent most of my time with trying to organize things and meet some people. I'll start drum lessons on Monday and dance lessons hopefully some time next week, too. And I really need to start learning wolof.

Mostly I'm feeling kind of frustrated, because (as expected) getting things done here is a bit complicated sometimes, but then there are these moments when I'm really happy to be here. Like on Tuesday I went to see the band Ceddo practice in the back room of a gas station - it's quite terrible really, such a good band and they play every week at this club and still they practice in this small room and have instruments that are probably dangerous...

I'm running out of time here, so more some other day. Friends please, send me some e-mail!

Lehmistä

Eipä näkynyt Route d'Ouakamilla lehmiä, ja myöhemmin samana iltana selvisi, ettei kyseisen tien nimi enää ole Route d'Ouakam vaan Avenue Cheikh Anta Diop (saman herran mukaan on muuten nimetty Dakarin yliopisto). Leivän päälle saa sentään edelleen tuttua nauravan lehmän juustoa. Vähän huvittavaa on, että monet isot tiet täällä tunnetaan kahdella eri nimellä nimenmuutosten takia mutta suurimmalla osalla teitä ei ole minkäänlaista nimeä. Tai itse asiassa melkein joka kadunkulmaan on sitten viime reissun ilmaantunut kylttejä, jotka kertovat kaupunginosan ja kadun nimen, mutta varsinkin asuinalueilla katujen "niminä" on useimmiten vain kirjaimia ja numeroita.

Tänään käytiin taas asunnolla, jossa edelleen oli rakennustyöt vähän kesken. Mutta nyt tehtiin kuitenkin vuokrasopimus ja tarkoitus olisi muuttaa keskiviikkona. Teiden nimistä puheenollen kyseisen talon osoite on Villa N:o 6, Rue 3 x P (eli kyseisen kaupunginosan kadulla nro 3, lähellä katu P:n risteystä), Dieupeul Derklé. Tuolla osoitteella ei tosin mitenkään kovin todennäköisesti löydä perille. Mutta tervetuloa silti käymään, mulla on siinä asunnossa ylimääräinen huonekin, että voi tulla ihan yökylään. Sopii tietysti toivoa, että kaikki olisi kunnossa keskiviikkona, ja että saan kaikki tavarani samoin kuin tädin lainaamat huonekalut sun muut onnellisesti perille. Talon omistaja lupaili kyllä kantoapua, ja sitä taitaa kyllä tarvita, vaikkei mitään niin kovin painavaa olekaan kannettavana, kun pitää saada vietyä kaikki kapeita portaita pitkin neljänteen kerrokseen.

Niin, jääkaappi on hankittu ja odottelee muuttoa. Jos joku haluaa lähettää tänne sellaista vanhanaikaista paperipostia, niin sain luvan hyödyntää Lähetysseuran postilokeroa: B.P. 45170, Dakar–Fann. (Joululahjat voi lähettää myös tädin osoitteella Mbouriin, koska menen kuitenkin sinne jouluksi...) Saan myös käyttööni paikallisen kännykkänumeron suurin piirtein 15. päivä, sen numero on 634 0450, eteen tietysti Senegalin suunta 221, jos nyt joku tuntee pakottavaa tarvetta soittaa mulle – mutta vasta sitten 15.12. jälkeen, siihen asti se on yhden toisen suomalaisen käytössä. Tekstiviestit on joka tapauksessa parempi lähettää suomalaiseen kännykkänumeroon, koska senegalilaisista liittymistä ei kuulemma saa lähetettyä tekstareita ulkomaille eikä toimivuudesta myöskään tännepäin ole mitään takeita.

Eli aika on kulunut tällaisissa käytännön järjestelyissä, sekä tavatessa kaikkia täällä asuvia suomalaisia. Pikkujoulua ja itsenäisyyspäivääkin tuli juhlittua sunnuntaina suomalaisittain, ja sitä ennen piti käydä vielä kirkossakin, hmm. No, jos nyt jouluun asti selviäisi ennen kuin seuraavan kerran joutuu kirkkoon... Eipä silti, nuo Dakarissa asuvat Lähetysseuran ihmiset on ihan mukavia, eikä mene heti aivot solmuun kaikkia vieraita kieliä puhuessa, ehtiihän niitäkin sitten.

Rumpu- ja tanssijutut on edelleen täysin auki, kun nyt saisin tuon muuton pois alta, niin ehkä sitten jaksaa ajatella niitä enemmän. Ja soitella ympäriinsä. Ajattelin kyllä huomenna (tai siis tänään) mennä iltapäivällä vierailemaan HLM:ssä, jossa asuu vanhoja tuttuja ja myös mahdollinen rumpuopettaja, jota en kylläkään vielä oikein tunne. Pathé (se Suomessakin vieraillut tanssi- ja rumpuope) lupaili taas soitella ja antaa kyseisen rumpalin puhelinnumeron, mutta eihän mua vielä oikein saa mistään kiinni. Taitaa olla helpompi mennä paikan päälle ja kysellä, mistä kyseisen tyypin saisi käsiinsä. Ja pitäähän sinne muutenkin mennä moikkaamaan kaikkia, vaikka aika moni tuttu tuntuu muuttaneen jonnekin ulkomaille.

Aloitin kirjoittamaan tätä maanantai-iltana 5.12. klo 19.58 sähkökatkoksen tehtyä kirjan lukemisen mahdottomaksi. Kynttilän valossa lukemiseen olen näköjään liian vanha, tai vaan liian likinäköinen. Toisaalta tietokoneen ruutu tuntui liiankin kirkkaalta. Mutta sähköt tulivatkin alle kymmenen minuutin jälkeen takaisin, joten voisin kohta palata kirjan pariin. Pitää muistaa ostaa kynttilöitä omalle asunnolle, nykyisen asuinpaikan emäntä kertoi, että viime viikkoina on ollut sähkökatkoja joka päivä ja ne on vielä kestäneet ennemminkin tunteja kuin minuutteja.

Löysin Lähetysseuran kokoelmista pari kiinnostavaa kirjaa: Amélie Nothcombin Nöyrin palvelijanne (siitä tehty leffa vaikutti kiinnostavalta, mutta en kyllä käynyt katsomassa) ja Laura Honkasalon Sinun lapsesi eivät ole sinun, josta päätin aloittaa. Itse asiassa se Honkasalon uudempi kirja vaikuttaa mielenkiintoisemmalta, mutta on tätäkin ihan kiva lukea, ja on ollut jopa mielessä, että pitäisikin lukea. Täällä nyt vihdoin tuntuu olevan aikaa muunkin kun työjuttujen lukemiseen, Suomessa ei oikein jaksa lukea enää mitään muuta. [En nyt laita mitään linkkejä tänne, ellen sitten satu muistamaan osoitteita ulkoa, kun en jaksa nettipaikoissa kuluttaa aikaa linkkien hakuun.]

Mitähän muuta piti kertoa? Alan tottua dakarilaisen kraanaveden makuun, eikä vatsakaan ole valittanut, ainakaan vielä, tosin täällä majapaikassa kyllä filtteröidään juomavesi. Mutta vettä tulee juotua aika runsaasti, eikä paikallisissa ruokapaikoissa jaksa kysellä pullovettä, kun kraanavesi kuitenkin periaatteessa on juomakelpoista. Kylmiin suihkuihin pitäisi vielä tottua, tosin se ei taida käydä yhtään helpommaksi, kun tämä ilma tästä vähitellen alkaa viilentyä. Lämmintä siis on, en tiedä mitään tarkkoja lukemia, ei mitenkään tuskaisen kuuma, mutta hiki on jokseenkin koko ajan eikä aurinkoon viitsi jäädä pahemmin oleilemaan.

The essential infos in English: If you want to send me some ordinary mail, you can use this address: B.P. 45170, Dakar–Fann. It’s the P.O. Box of the Finnish Lutheran Mission here, they promised to call me if I get some mail, and I’ll then go and get it from them. I will also get a phone from someone leaving Senegal on the 15th, the number is 634 0450 (add 221 for Senegal), but it’s better to use my Finnish number for SMS.

Skanditon Dakarissa

Olen siis paassyt elavana perille ja auringonpaiste kummasti piristaa, vaikka univelkaa on pelkastaan parilta viime yolta toistakymmenta tuntia. Pitanee naita juttuja kirjotella omalla koneella jatkossa, etta saa skandit mukaan eika joudu taistelemaan jarjettoman ranskalaisen logiikan kanssa ihan koko aikaa. Miten niin pistetta varten pitaa painaa shift-;? Kirjaimetkin on ihan vaarilla paikoilla.

Valiaikaisasumus on tutulla seudulla Point-E:ssa, jonne en halua jaada (enka jaa) asumaan, mutta oli tietysti ihan hupaisaa kayda tutussa supermarketissa ostamassa appelsiinimehua ja leipaa. Vakinaisempaa asuntoa oltiin katsomassa tanaan ja se vaikuttaa riittavan hyvalta, kunhan talo valmistuu tai ainakin sahkotyot saadaan siina asunnossa valmiiksi ja vetta alkaa tulla hanasta. Omistaja lupaili maanantaiksi. Ensi viikolla siis joskus muutan paikkaan, jonne en viela osaisi edes taksilla loytaa perille. Pitaa hankkia kartta. Ja jaakaappi.

Lissabon muuten nayttaa kovin kauniilta yolla ilmasta ja Lissabonin lentokenttakin vaikutti kodikkaalta. Sinne voisi joskus menna kaymaan. Olen kylla ollutkin joskus. Nyt menen katsomaan, kulkeeko Route d'Ouakamilla viela lehmia.

[Edit: intertekstuaalisuuden yllapitamiseksi piti muuntaa otsikkoa hieman, en huomannut hassua viittausta tata kirjoittaessa.]

Lähtövilkutukset / Waving goodbye

Kohta 12 tuntia lähtöön eikä ole paljoa sanottavaa. Viime päivät olen nukkunut liian vähän ja puhunut liian paljon liian nopeasti. Tietysti myös pakannut ja kantanut laatikoita ullakolle. Kahteen kertaan pakatut matkatavarat painaa edelleenkin liian paljon. Päässä ei soi otsikoksi sopivia lauluja, eikä kyllä mitään muutakaan.

I'll be leaving Helsinki in about 12 hours. I most probably won't miss the freezing wind and rain here, other things maybe. I'll let you know about where I'm staying etc. as soon as I know myself. In any case I'll be checking my usual e-mail address at least once a week or so.

My photos from the something-like-a-going-away-party-thing last Saturday: [1] [2] [3] [4].

[Lisäys 12 tuntia myöhemmin: Haluaisin osata lähteä samalla tavalla kuin Nuuskamuikkunen, mutta ei taida onnistua...]

Someday my prince will come

Tää ois niinku tämmönen prinsessa.
(Puoli valtakuntaa sille, joka maksaa puolet asuntolainasta.)

Kyllä se jää kantaa

Jokseenkin synkissä tunnelmissa on kuluneet viime päivät. Flunssan, marrasmasennuksen ja yleisen itsesäälin lisäksi iski vielä ennenkokematon lähtöpaniikki. Mieleen juolahti muun muassa, miten hankalaa Dakarissa on hoitaa ihan yksinkertaisia asioita, eihän sitä jaksa... Ylipäätään olotila on kuin olisi lähdössä heikoille jäille (olen ehkä kuunnellut vähän liikaa Stellaa). Vaikka onhan tässä tietysti vähän isommista asioista kyse kuin aiemmilla reissuilla, kuukausipalkkaisena tutkijana kai on jonkinmoinen velvollisuus saada jotain aikaankin siellä. Sama kai se olisi apurahallakin, periaatteessa, paitsi että nyt pitää yrittää tuottaa mainetta ja kunniaa myös projektille eikä pelkästään omalle pienelle väitöskirjalleen. Tai jotain sellaista.

Ihan oikeasti vaan epämääräisesti pelottaa kaikki mahdollinen ja mahdoton. Niin kuin se, että takaisin tullessa kaikki onkin ihan erilaista kuin lähtiessä - tai että kaikki on juuri samanlaista kuin ennenkin, se kai olisi vielä kamalampaa. Viimeiset puoli vuotta on tainut olla vähän liikaa kaikenkaikkiaan, niin paljon kaikkea uutta, eikä sitten kuitenkaan mitään uutta. Kovasti olisi mulla käyttöä sellaiselle ihmiselle kuin se yksi, joka tässä joskus syksyllä totesi, että asioilla on tapana järjestyä. Vaikkei olisikaan, niin sopivan henkilön sanomana uskon mitä vaan. Sellainen sopivanlainen ihminen varmaan ymmärtäisi myös muistuttaa siitä, että kannattaa syödä muutakin kuin suklaata ja leipää, vaikka kuinka olisi sairas ja onneton. Itse on tuollaisia asioita vähän vaikea muistaa, näköjään.

Senegalin juttuja palautti osaltaan mieleen kosmetiikkainventaariota tehdessä esiin putkahtanut menthojelly-purkki vuodelta 2000. Kyseessä on siis kaikkien mahdollisten vaivojen hoitoon sopiva (kiinalainen) ihmevoide, jota jotkut senegalilaiset käyttävät huulirasvanakin. Sopii aika hyvin myös puhkiniistetyn nenän hoitoon.

Niin, onhan asiat tietenkin järjestymässä (ja flunssakin vähitellen paranemassa). Asuntoon olen saanut vuokralaisen, vakuutukset on hoidettu tilanteen tasalle ja huomenna haen Lariamit apteekista. Tädiltä tuli tänään viesti, että Dakarista on varattu mulle joku huone pariksi viikoksi siltä varalta, ettei sopivaa asuntoa satu löytymään. Pitäisi jaksaa soitella pari puhelua, niin muutama muukin asia ehkä edistyisi. Kun nyt saisin ääneni takaisin, niin saisin ehkä jopa soitettua. Sen sijaan en oikein tiedä, mitä siitä pitäisi ajatella, että Air Portugal oli päättänyt perua juuri sen lennon, jolla olin lähdössä, ja lähtö siirtyi siitä johtuen päivää myöhemmäksi. Kovin on enteellistä, mutta en osaa tulkita, onko tuo hyvä vai huono enne.

Just in case I like the dancing

As if I wasn't feeling miserable enough because of this flu, I have tortured myself with watching the video recording from the dance workshop last weekend. Watching yourself dance on video seems to feel about as embarrassing as hearing yourself speak or sing on some kind of recording, although I don't understand why. Obviously you hear your own voice differently than other people, but dance shouldn't really look that different on video than in the mirrors, except that you can't look that much in the mirror while you're dancing.

I actually feel a bit sorry for the people who have to listen to my speaking voice a lot, it does sound a lot nicer inside my head... My singing voice doesn't sound that bad, I'm not a good singer, but I find my singing voice basically ok even when heard from "outside". With dancing it's the other way round, I usually (nowadays) dance quite well, but it's just something about my general posture or style of moving that I feel funny about when watching myself on video. It's like I don't really recognize myself on the video, because I have a different image of myself in my head. Strange.

Valitusta

Piti sitten jäädä kotiin makaamaan, kun eilisiltainen yritys karkottaa flunssa heti tuoreeltaan ei näköjään auttanut. Tai sen verran auttoi, ettei tänään ole ollut kuumetta, mutta jos silmien auki pitäminen sattuu, niin ei kai oikein voi tehdä muuta kun yrittää nukkua. Muutenkin on lievästi sanottuna surkea olo. Erityisesti ärsyttää se, että yksi kaveri on juuri tänään käymässä Helsingissä, enkä nyt sitten näekään sitä, kun en viitsi tuonne myrskyn keskelle lähteä. Levyhyllystäkään ei löydy mitään, mitä haluaisi kuunnella, ja ne harvat hyvät biisit, mitä radiosta on tänään tullut, on alkaneet itkettämään, joten en sitten kuuntele radiota enää. Garmarna (Vedergällningen) näköjään menettelee. Töitä pitäisi kai ruveta katselemaan nyt kun taas jaksan pitää silmiä auki, sen artikkelin ja kaiken muun touhun takia on opiskelijoiden esseiden lukeminen venynyt vähän liian pitkälle. Jos muuten joku sattuu liikkumaan tänään täälläpäin, niin mulle vois tuoda kaupasta suklaata...

Helsinki Cadenza

I'm finally starting to realize that I'm actually going to Senegal in just a bit over two weeks. I mean, of course I have been talking about it for months and all, but I haven't really felt it. Senegal always seems like another planet or some kind of parallel universe when I'm in Finland, unreal somehow. But Pathé was again here in Helsinki this weekend and meeting him and the others (and maybe dancing and playing sabar, too) gave me this strange flash of a feeling of what it is like there. I get that sometimes from photos or music, too, but quite rarely.

This week I have been busy writing an article, staying up late because I haven't been able to get up early (early is anything before sunrise, meaning quite late here this time of the year). I was supposed to write two articles before leaving and rewrite a third one, for which I got lots of suggestions for corrections from the journal, but I'll probably manage only this one. I finally got the article ready on Thursday, or the first version of it anyway. I'll present it at our seminar next Wednesday and the editors of the book it's for will most probably ask for changes, as well.

Kirjoitin näistä artikkelisuunnitelmista suomeksi syyskuussa, ja olisihan se pitänyt arvata, että juuri ja juuri yksi kolmesta/neljästä valmistuu. Jos aikaa tuntuu riittävän muuhun, niin yritän korjata arvioinnista tullutta artikkelia, mutta korjauksia pitäisi tehdä aika paljon, todennäköisesti muokata koko artikkeli uuteen uskoon, joten en taida ehtiä.

This weekend I've spent most of my time at the sabar workshop by Pathé & co or sitting somewhere with the people there. I also went to see Kékélé, who played here in Helsinki yesterday evening. I didn't really know much of them, except that they play this old style Congolese rumba and seemed to be quite popular in Paris when I was there in summer 2004. I'm not that much into this kind of music, I like soukous and other newer Congolese styles better, but the three singers had lovely (very Congolese) voices and were above all very charming. They seemed to me something like the Buena Vista Social Club of Congolese music, and reading their homepage now, that's what they are in more than one way. Wim Wenders could probably make a nice movie about them.

At the concert I met a couple of other Senegalese people I haven't seen for a while (since summer at least). That was good, one of them will be going to Dakar around Christmas, like so many others, which is quite nice for me. I'll need to find some new contacts there and many of the musicians and dancers I know in Dakar live somewhere abroad now. Pathé promised to make some calls to find a good drum teacher for me, besides that I don't have much planned, just hoping to find some nice place to stay in Dakar.

All this has obviously been a bit too much, I seem to be coming down with a flu or something.

Kunhan kuluu viisi vuotta

Viime viikonloppu oli kummallisen täynnä nostalgiaa. Lauantai-iltana olin todennäköisesti viimeistä kertaa makasiineilla, kesään mennessä ne kai on jo purettu pois, eikä tiedossa ole mitään erityistä syytä vierailla siellä ennen Senegaliin lähtöä. Voisihan sitä tietysti käydä vaikka Ruohonjuuressa, uudella nostalgiatripillä ja muutenkin. Niin, siellä makasiineilla oltiin 120-vuotisjuhlissa, jossa nostalgiaa lisäsi päivänsankarien itsensä esittämä musiikki, erityisesti pari Don Huonojen biisiä. Sankarit näyttivät ikäistään nuoremmilta ja oli kivat bileet muutenkin, mutta en sitten jaksanut kovin myöhään jaksanut juhlia kuitenkaan.

Sunnuntaina taas vierailin äidin ja isän luona, koska talo täytti 20 vuotta - tänään isänpäivävierailulla tosin kuulin, että virallinen juhlapäivä onkin vasta ensi tiistaina. Tai miten se nyt sitten muutenkaan lasketaan, talo ei ollut ihan valmis vielä silloin 20 vuotta sitten, kun sinne muutettiin asumaan. Ennen muuttoa iloitsin kovasti isommasta huoneesta, jonka ikkunat olivat ilta-aurinkoon päin, se kai oli jotenkin romanttista 10-vuotiaan mielestä. Mitään romanttista ei kyllä siinä huoneessa ikinä tapahtunut. Mieleenpainuvin muisto on sen sijaan se aamu, kun pehmokenguru (Kengu, jonka mahapussissa asui tietysti Ruu) oli jäätynyt lattiaan kiinni... Ei talon kunniaksi kyllä sen suurempia juhlia järjestetty, kunhan käytiin syömässä äidin laittamaa ruokaa. Ja testaamassa uutta ompelukonetta. Ruoka oli hyvää ja ompelukonekin toimi (sain uusien tanssihousujen lahkeet lyhennettyä). Talo oli samanlainen kuin ennenkin.

Strategia

Jatkan tällä jääkaapinovilinjalla... tämmönen magneetti oli ihan pakko ostaa. Juuri nyt ei kyllä ehdi makailemaan, kun pitää kirjoittaa artikkelia. Täytynee panostaa sitäkin enemmän noihin muihin.

99 prosenttia tutkijan 5 neliöstä

Ei näköjään saisi haukkua rakkaan yliopistonsa tietoteknisiä fasiliteetteja, eilen illalla olivat ilmeisesti kaikki yhteydet poikki (mihinkään yliopiston nettisivuihin ei saanut yhteyttä) ja tänään yleensä niin luotettava webmail lopetti toimintansa iltapäivällä. Sivuilla lupaillaan, että huomenna taas toimii, tosin joidenkin ihmisten meilejä on kadoksissa... Jos ymmärsin oikein, en itse kuulu tuohon epäonniseen joukkoon, mutta olo on joka tapauksessa samanlainen kuin jos kännykkä olisi kadoksissa.

Tässä sähköpostittomuuden ahdistavassa tilassa toteutin eilen tutkijaseminaarissa syntyneen ajatuksen ja muotoilin runontapaisen seminaarin keskusteluissa käytetyistä käsitteistä. Jääkaappirunouden magneettisista sanoista ei näin hienoja termejä löydykään, mutta tämä blogi kai on jonkinlainen jääkaapin ovi omalla tavallaan. Arvatkaapa, mikä oli seminaarikokoontumisen aihe.

99 prosenttia säveltäjän työstä
– esteettinen (re)konstruktio

Arvaamaton prosessi
toi hänet luonnoksen asemalle
jossa identiteetti
on vain tutkijan harhaa
ja orgaanisuus
esteettinen ansa

Semiotiikalla voi siirtyä
tiedostamattomasta rakenteesta
romanttis-myyttiseen ulottuvuuteen
vaikkei ymmärtäisi sävelkieltä
eivätkä kognitiiviset lajitteluperiaatteet
selittäisi sisällön esi-merkkejä

Visiokokemus
saattaa lisätä formuloita
mutta Ursatz on aina sama
romanttisen kirjailijattaren kuvauksessa

Taisin olla hieman väsynyt siellä seminaarissa, kun sanat tuottivat vääriä assosiaatioita. Toivottavasti hihittely ei häirinnyt muita kovin pahasti. Puolustukseksi sanottakoon, että jouduin heräämään seitsemältä eli ennen auringonnousua, mikä on äärimmäisen epäluonnollista ja siksi aina yhtä tuskallista. Syy tähän varhaisherännäisyyteen oli puolestaan se, että piti suoriutua YTHS:lle rokotettavaksi aivokalvontulehdusta ja b-hepatiittia vastaan. En kyllä edelleenkään ole kovin vakuuttunut tuon jälkimmäisen rokotuksen tarpeellisuudesta, mutta kun lääketieteen ammattilaiset suosittelevat, niin eihän pieni humanisti uskalla sanoa vastaan. Olenpa nyt ainakin todella turvallista seuraa muille.

Takaisin yliopistoteemaan: Kuulin tänään ylempien tahojen esittäneen lausuntonaan taiteiden tutkimuksen laitoksen tilatarpeista, että kohtuullista tilankäyttöä olisi 5 neliömetriä kutakin tutkijaa kohti, vakituisempaan henkilökuntaan kuuluville suotaisiin huimat 10 neliötä. Seuraavaksi kai siirrytään avokonttoreihin ja vuorotyöhön, jotta tilankäytön tehokkuus saadaan maksimoitua. Ai niin, mutta meillähän on jo työhuonevuorot!

Yliopisto työllistää...

... postinkantajia nimittäin. Onkin varmasti kansantaloudellisesti järkevää kierrättää mun palkkakuitit Joensuun kautta takaisin Helsinkiin. Alkaa vaan jo hieman keittää, kun olen ainakin kolmeen eri paikkaan ilmoittanut oikean postiosoitteen, mutta palkanlaskennassa ollaan edelleen vakuuttuneita siitä, että asun Joensuussa. Humanistisen tiedekunnan mukaan olen kaiken lisäksi vielä HuK. No, eihän siitä maisteriksi valmistumisesta olekaan kuin neljä vuotta (jona aikana tosin olen opettanut aika monta kurssia Helsingissäkin). Sinne meni sitten neljäs sähköpostikirjelmä. Ja tänään lähti viides palkanlaskentaan - sen jäljeen kun olin taistellut puoli tuntia typerimmästä typerän Alman kanssa ja välillä yrittänyt soittaa yliopiston vaihteeseen, jossa kukaan ei vastaa!! Että kiitos vaan, että te siellä henkilöstöosastolla olette pistäneet ulkoisilta sivuilta linkkejä Almaan, jonne ei sitten pääse kirjautumaan sisälle. Eipä silti, että sieltäkään mitään järkevää tietoa löytyisi, joten valitsin ihan silleen fiilispohjalta yhden humanistisen tiedekunnan palkanlaskijoista. Eli eipä taida tieto oikeasta osoitteesta mennä vieläkään perille, kun tyyppi on kuitenkin sitä mieltä, ettei tää nyt oikein mulle kuulu... Onneksi ei ole tilinumero muuttunut!

[Lisäys 2.11.: Hämmästyttävää kyllä sain tänään ystävällissävyisen vastauksen tuohon viimeisimpään viestiin. Uudet tiedot on kuulemma toimitettu laitokselta palkanlaskentaan, mutta ne eivät ehtineet vielä lokakuun palkanmaksuun. Eli ilmeisesti neljäs viesti oli tehonnut (tai vaihtoehtoisesti siellä palkanlaskennassa ollaan to-del-la hi-tai-ta), joskaan kukaan ei siihen vastannut, joten mistäs minä sen olisin voinut tietää. Jo ennen vastauksen tuloa tuli pohdittua sitä, että millä ihmeen perusteilla suuret yliopistot/koulut/mitkä-nyt-ikinä ovat pieniä tehokkaampia. Kyllä vaan tämäkin asia olisi saatu Joensuun miniyliopistossa huomattavasti vähemmillä yhteydenotoilla ja nopeammin hoidettua. Ja se oman palkanlaskijan nimikin löytyi siellä parilla klikkauksella selkeiltä ja toimivilta intranet-sivuilta. Kellehän voisi tehdä aloitteen Helsingin yliopiston jakamisesta muutamaksi pienemmäksi yliopistoksi?]

I need some warmth

As you can see on the photo (from the street where I live), winter has arrived to Helsinki. It has been freezing cold for some time already and now there's also snow. I'm so glad I'm going to Senegal, I can't stand the dark and cold here.

Älkääkä tulko mulle väittämään, ettei lokakuu muka ole vielä talvea, jos on lunta niin on ihan varmasti talvi. Ja talveahan täällä Suomessa riittää sitten seuraavat kuusi kuukautta ainakin. Kesä taas taisi tänä vuonna kestää noin kaksi viikkoa... mutta minäpä lähden ihan pian Senegalin auringonpaisteeseen, lällätilää!

I didn't see the first snow falling, actually, because I was on a cruise to Stockholm with two friends. I haven't been there since 1991 maybe, so I guess it was time to go there, if only for the five or six hours we had. My friends put those hours to good use shopping, I just bought one book and lots of chocolate. And drove the others crazy by photographing everything. Anyway, it was nice to just get away from everything for the day (+ two nights on the ferry). But now I'm pretty tired, didn't get much work done today although I really should have after taking time off for the trip.

Unfortunately I'll have to get up early tomorrow, too, to hear the defence of a colleague's dissertation. That should be interesting, though, it's about the construction of national identity in the popular music performances in Finnish films of the 1950's and 1960's (hopefully that was a more or less correct formulation). [AV:n väitöskirjan esittely löytyy suomeksi ainakin täältä.] I'm also looking forward to the party in the evening, I haven't been out anywhere for weeks.

My life that might have been

Jälleen kerran viikonlopunviettoa yksin kotona, tenttien korjaaminen on iloni (ja työni)... [Tähän voi lisätä vapaavalintaisen kirosanan.] Eikä ole edes suklaata.

Ryhtyisiköhän kuitenkin vahtimestariksi?

Tässä heti lisää poliittisluontoista kannanottoa, kun kerran eilen aloin taas päästä vauhtiin. Lisäksi pitää yrittää karkottaa ne kaksi uutta "tilaajaa", jotka ovat erehtyneet ruksimaan tämän blogin blogilistalta joskus lähimenneisyydessä... Kolme (+1, joka oon minä ite) oli kyllä ihan riittävästi mulle. Että miettikääs nyt vielä uudelleen, alkaa ahdistaa tällainen mieletön yleisöryntäys.

Niin, oli mulla ihan oikea asiakin. Postissa tuli jostain syystä Joensuun yliopiston tieteentekijöiden jäsentiedote (ihan oikealla osoitteella kyllä), jossa oli Tieteentekijöiden liiton puheenjohtajan Antero Puhakan - joka on ilmeisesti myös mainitun Joensuun yhdistyksen luottamusmies - katsaus yliopiston palkkausjärjestelmän uudistamisen tilanteeseen. Jutun perusteella taitaisi olla viisaampaa siirtyä toisenlaisiin töihin:

Työnantajan tarjouksessa ohjeistettuja ammattitehtäviä tekevät (lähinnä vahtimestarit, siivoojat jne.) ja tieteellistä tutkimusta tekevät tohtoriopiskelijat sijoittuvat palkkauksellisesti samalle tasolle. Tämä lienee työnantajan näkemyksen mukaan tutkijanuran houkuttelevuutta lisäävä tekijä.

Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa

Viime päivinä on tullut nähtyä kaikenlaista omituista ja sitäkin enemmän ihmeteltyä tiettyjen ihmisten toimintaa (tai ehkä pikemminkin sen puutetta, mutta ei siitä sen enempää).

Pitää nyt aloittaa mainitsemalla ihan vaan ohimennen, että näin sitten Tarja Halosen oikein elävänä ja lähietäisyydeltä lauantaina (vaikutti pirteältä). Siinä ei oikeastaan ollut mitään kovin ihmeellistä, ehkä erikoisempaa on se, etten ole tullut nähneeksi Tarjaa samoissa yhteyksissä aiemmin. Tosin Tarja on kyllä nähnyt mut yhdessä tanssiesityksessä jokunen vuosi sitten, mutta sitä ei kyllä viitsi muistella sen enempää... toivottavasti muut paikalla olleet ovat jo unohtaneet.

Samaisena lauantaina joku oli levittänyt (tuoreennäköisiä (yöks)) siansorkkia Hämeentielle, siihen Haapaniemenkadun risteyksen kohdille, ikävästi juuri suojatien kohdalle, niin että niitä sai väistellä, kun halusi Hämeentien yli. Kommenttilaatikkoon voi sitten itse kukin kertoa oman teoriansa siitä, miten siansorkat ovat kadulle päätyneet. En ole vielä keksinyt yhtään hyvää.
Tänä aamuna matkalla ratikalle näin auton, jonka takaikkunassa oli tarra, tai ei oikeastaan tarra vaan jonkinlainen ikkunaan teipattu paperi, jossa luki isoin mustin kirjaimin "Asia tsunami survivor". Mitä helvettiä? Pitäisikö meidän nyt kaikkien sääliä kuskia, antaa sen törttöillä liikenteessä, kun se on sentään joutunut kärsimään (tai ainakin näkemään toisten kärsimystä) Thaimaan-lomallaan? Vai pitäisikö ihailla suurta sankaria, joka pystyy pitämään puolensa luonnonvoimille? Kysyä ehkä vinkkejä siltä varalta, että joutuu itse tsunamin takia vaaraan? Vähän niin kuin joitain vuosia sitten jonkun laihdutusvalmisteen verkostomarkkinoijat, joilla oli rintaneuloja ym. mainoksia tyyliin "laihdutin xx kiloa xx viikossa, kysy minulta miten".

Onneksi maailmassa on vielä täysjärkisiä ihmisiä jäljellä (enkä välttämättä lue itseäni siihen joukkoon) - vaikkakin tänään yksi vähemmän kuin eilen - aamua piristi nimittäin tällainen kolumni terrorismista. Jos nyt voi sanoa, että piristi, alkaa pahasti näyttää siltä, että se yksi hullu jenkki (kauppa)kumppaneineen ehtii aloittaa vielä yhden sodan. Ja terroristejako ihmisten muka kuuluisi pelätä?

[Lisäys 18.10.: Näitä maailman ihmeitä on nyt ollut niin paljon, että yksi ehti unohtua. Se nimittäin vasta olikin kummallista, että heräsin ihan vapaaehtoisesti lauantaiaamuna ennen yhdeksää (kysykää keneltä tahansa lähisukulaiselta, tämä on harvinainen tapaus). Hyvä syy tällaiseen ylenmääräiseen reippauteen pitää tietysti olla, suuntasin nimittäin Hulluille päiville ostamaan tallentavan dvd:n ja vhs-nauhurin yhdistelmän. Kymmenen aikaan olinkin sitten jo matkalla takaisin kotiin. Alkaa tämä elektronisten laitteiden ja varsinkin kaikenlaisten johtojen määrä kyllä lähennellä naurettavaa, mutta hieno on tuo uusikin. Ja ihmeiden ihme, uuden koneen kaukosäädin osaa kommunikoida myös telkkarin kanssa!]

Je suis venu te dire que je m'en vais

I have finally managed to reserve the flights to Senegal: I'll be leaving on December 1st, like I planned, and the return is reserved for July 14th, but I might change that if I feel like coming back earlier or staying longer (the latter being more probable). First I was going to reserve the return flight for the end of June, but then I found out that there will be the third Festival Mondial des Arts Nègres in Dakar from June 27th to July 10th. The first one in 1966 seems to have been (or become) a legendary event, so I feel like I shouldn't miss this.

The thing that will bring a bit of sunshine to my life till then is the new album from Salif Keita. (I'm thinking about his version of that Serge Gainsbourg song in the post title.) Yesterday I finally made it to Digelius (the only record shop worth visiting here in Helsinki) to get a cd of La Tana (we're doing a choreography to one of the songs in our flamenco class) and there I found out about the Salif Keita cd and of course had to buy it. And as could be expected, it sounds really nice, quite light and danceable for Salif Keita actually. In my last post I was praising the beauty of Vicente Amigo, but although he's much better looking he would still come second to Salif Keita on my beauty scale (whatever that might be based on). Anybody would probably.

Malista, matkustamisesta, musiikista, meikkaamisesta, meileistä ja muusta

Jos joku sattuu kaipaamaan jotain yhteiskunnallisia kannanottoja tai muuta oikeasti mielenkiintoista, menköön muualle, täällä on nyt vaan tällasia minäminäminäjuttuja. Ja vielä sikin sokin miten sattuu. Että en suosittele lukemaan, mutta kirjoitanpa kuitenkin.

Perjantaina jäi suunnitelmissa ollut Digelius-käynti väliin yllättävän runsaan sosiaalisen toiminnan takia, mutta postista sain sentään haettua paketin, joka sisälsi Lonely Planet West Africa -kirjan ja Vicente Amigon uusimman levyn un momento en el sonido. Vicente Amigo tietysti näyttää kauniilta ja soittaa kauniisti (molempia myös livenä), ja uusi levykin panostaa samaan esteettisyyteen kiitettävästi. Kuulostaa jotenkin rauhallisemmalta kuin aiemmat levyt, tosi vähän laulua.

Lonely Planetiä on tullut toistaiseksi selattua lähinnä sen verran, että valkeni, kuinka pitkä matka on Dakarista Bamakoon - 1420 kilometriä! Eli aivan sairaan pitkä matka kun ajattelee teiden kuntoa ja muita matkustusolosuhteisiin vaikuttavia seikkoja... En näköjään oikein hahmota, kuinka iso paikka se Afrikka oikein onkaan, kai sitä on kuvitellut, että Mali on siinä ihan Senegalin vieressä (onhan se). Taitaa jäädä Malin reissu tekemättä, varsinkin kun ei taida olla ketään, joka lähtisi mukaan. Jos vaikka matkailisin ihan vaan Senegalissa ja ehkä Gambiassa, onhan niissäkin vielä näkemistä, kun en ole aiemmilla matkoilla paljoa kierrellyt muualla kun Dakarissa ja tädin luona Fatickissa ja Mbourissa. Outi oli sitä mieltä, että pitäisi mennä käymään Casamancessa, ja niin tietysti pitäisikin. Ja Saint-Louisissa.

Kate Bushilta on näköjään juuri ilmestynyt uusi levy, siltä soitettiin jotain radiossa. Kuulosti ihan Kate Bushilta... en tiedä radiossa soineen biisin nimeä, mutta siitä tuli mieleen biisi Love and Anger, jonka sitten kaivoin esiin. Samalta levyltä päivän fiilikseen sopiva valituslaulu:

This is where I want to be.
This is what I need.
This is where I want to be.
This is what I need.
This is where I want to be,
But I know that this will never be mine.
(Kate Bush: Never be mine)

Eipä tuo kertosäkeen teksti tietysti mitään kerro, jos ei kappaletta tunne. Toisto on joka tapauksessa olennaista, ja monin tavoin sopivaa tässä yhteydessä.

Viime päivinä on tullut paitsi juotua piimää (johtuu yleensä stressistä, en muuten juurikaan juo piimää) myös mietittyä meikkaamista. Nimittäin nyt syksyllä oon jostain syystä ruvennut meikkaamaan lähes joka päivä, mikä on vähän kummallista, aiemmin ei ole tuntunut tarpeelliselta meikata, jos ei ole mitään juhlia tai muuta vastaavaa, missä pitäisi näyttää erityisen edustavalta. Ehkä sitten kolmekymppisenä pitää meikata, ei enää pelkkä säkenöivä sisäinen kauneus riitä. [Niin kuin tähän asti muka olisi riittänyt... Toim. huom.]

Eipä silti, että viime aikoina olisin ollut kovin vakuuttunut siitä sisäisestä kauneudesta tai varsinkaan omista tutkijankyvyistä. Jotkut tuntuvat olevan niin järjestelmällisiä ja aikaansaavia ja kirjoittavat juuri sellaisia artikkeleita kuin pitääkin, ja mä vaan ihmettelen, mistä aloittaisin, enkä jaksa perehtyä kunnolla mihinkään. Halveksin kaikkia niitä tehtailijoita, jotka vääntää samasta tikusta asiaa kymmeneen artikkeliin, mutta väännän yhtä lailla omat artikkelini joidenkin vanhojen juttujen pohjalta, kun en vaan muka ehdi tehdä mitään uutta. Uskottelen itselleni, että kyllä kaikki alkaa sujua, kunhan pääsen Senegaliin ja kerään kunnollista matskua ja sitten on jotain, mistä kirjottaa jotain järkevää. Niin kai.

Viikonloppu on kyllä sujunut enimmäkseen tässä koneen (Akselin) ääressä. Tällaista villiä sinkkuelämää, korjasin tenttejä perjantai-illan. Lauantaiaamuna sain päähäni ladata netistä koneelle Thunderbirdin ja sitä säätäessä kului tunti jos toinenkin, osoitekirjan kasaamiseen on mennyt aikaa vielä tänäänkin. Tuntuu vähän oudolta edelleen, mutta kätevältä ohjelmalta vaikuttaa sinänsä, kai siihen tottuu. Siirtelin vanhoja meilejä uusiin kansioihin, mikä oli lievästi masentavaa. Eipä tunnu jutut juuri muuttuneen tai oma elämä muutenkaan.

Tänään oon saanut sentään sen verran aikaan, että tarkistin Musiikin suunnan vedoksia. Oikeesti piti kyllä aloitella yhtä artikkelia ja kirjoittaa selvitys Sheffieldin konferenssia varten saadun apurahan käytöstä. Mutta tulipa tehtyä edes jotain, muutakin kun katsottua sunnuntain suosikkisarjoja omasta rakkaasta telkkarista.

Korjattu telkkari ja rikkinäiset kukat

Oma telkkari (jolla ei ole nimeä) palasi kotiin tänä aamuna. Videonauhuri ei kylläkään toimi, joten taidan pian lähteä elektroniikkaostoksille. Ratkesipa samalla se, ostanko uuden talvitakin vai en. Yhtä aika kivaa oon katsellut, mutta en siis osta sitä, kun kerran pitää sijoittaa videoihin. Vaikka mitäpä minä talvitakilla...

Saan muuten pehmeän laskun Senegalin meininkeihin, kun Pathe tulee marraskuun puolivälissä käymään Suomessa. Eli järkkäilen taas kurssia, laitan infoa afrotanssi.nettiin, kunhan kerkiän. Miten taas tuntuukin, että kaikki aika kuluu kaikenlaiseen järjestelyyn. Tällä kertaa löytyi kyllä sali tanssikurssille sen verran helpolla (Aleksanterin teatterista) ettei voi valittaa. Kun kaikki muukin järjestyisi yhtä helposti.

Taidan jälleen kerran kuluttaa enemmän aikaa kaikista asioista stressaamiseen kuin niiden hoitamiseen, oma vika tietysti, ettei saa mitään järkevää aikaan vaan puuhailee kaikkea turhanpäiväistä. Tai pohtii oman elämänsä surkeutta. Sekin ehkä auttaisi, että keskittyisi yhteen asiaan kerrallaan (eikä esimerkiksi bloggaisi samalla kun lukee opiskelijoiden hengentuotoksia).

Niin, käytiin katsomassa Broken Flowers tiistaina (joo, siinä Nytin ennakkonäytöksessä, olinpa kerrankin nopea), ei oikein tehnyt vaikutusta. Olihan se ihan hauska, mutta jonkinmoinen pettymys kuitenkin kaiken hehkutuksen jälkeen. Erityisesti tuo päähahmo jäi aika hämäräksi, siis minkä takia se oli niin loputtoman apaattinen. Taisi olla vähän huono vuosi Cannesin festareilla.

Everybody's doing it

En sitten voinut vastustaa kiusausta tehdä tätä vanhaa tuttua typologia-testiä jälleen kerran, kun kerran kaikki muutkin. Meni ensin jotenkin pieleen, kun tulokseen putkahti oudon tuntuinen S-kirjain, ei musta ihan Äiti Teresaksi kuitenkaan taida olla. Tästä INFJ:stä kyllä tunnistan itseni ja sen muistan saaneeni jostain testistä aiemminkin.

Finnish bloggers are all doing this old Jung Typology Test (again) and so did I: I'm still an INFJ (here's another description), seems quite right for me.

Vihreää teetä ja puolukoita perjantai-iltana eli Elinan tehokas ja terveellinen elämä

Aleksin leffa (täältä traileri ym.) tuli siis katsottua viime sunnuntaina. En osaa tehdä mitään nasevaa yhteenvetoa, henkilökuvasta oli kuitenkin kyse ja hienostihan se oli toteutettu. Mielelläni olisin katsellut Burkina Fason maisemia ja meininkejä pitempään kuin 25 minuuttia. Vaikka se kai on vaan hyvä juttu, jos dokumenttielokuvan loppuessa toivoisi näkevänsä vielä lisää. Tanssia oli kyllä aika vähän, jos nyt jostain pitää valittaa, mutta eipä se mikään olennainen asia tuossa leffassa ollut. Toivottavasti pojat saavat siitä DVD-julkaisun aikaiseksi, extrojen kera.

Lienenköhän valaistumisen tiellä, kun keskiviikkona jooga tuntui sujuvan aiempaa paremmin. Tai miten sen nyt selittäisi, yhtä rankkaa oli kuin ennenkin, mutta asennot tuntuivat kerrankin menevän oikein ilman ihmeempää vääntöä ja säätämistä. (Kampaaja-ajankin sain kyllä varattua ensi viikoksi.) Torstain flamencotunneilla sain sitten loputkin lihakset kipeiksi, mutta onneksi ei tehty piruetteja, olisi voinut mennä usko omien kykyjen kasvuun saman tien...

Töitä on tullut tehtyä jonkin verran, enimmäkseen vaan luettua, mutta onhan sekin tarpeellista. Tekemättömien töiden lista alkaa kyllä kohta vähän stressata. Ennen Senegaliin lähtöä pitäisi saada aikaan kaksi artikkelia, joita en ole vielä edes aloittanut. Kolmaskin olisi jo mielessä, englanniksi parin suomenkielisen pohjalta, mutta sitä en varmasti ehdi. Siitä kesällä valmistuneesta artikkelistakin pitäisi jo piakkoin tulla referee-lausunnot, milloinhan muka sitä ehdin muokkaamaan (jollei sitä nyt suoralta kädeltä hylätä).

Koneiden personifioiminen on näköjään geneettinen taipumus: Ilona kertoi, että sillä on uusi tietokone, jonka nimi on Elmeri. Se on kuulemma aika kiva. Tän mun koneen nimihän on Akseli (taas suuri blogipaljastus!), ja on tääkin enimmäkseen kiva. Ristin tänään Merjan luvalla meidän työkoneen (kuvassa) Vihtoriksi, onhan se jo aika vanha ja tooosiii hiiidaaas. Ei paljon tuntunut auttavan sekään, että atk-Ville kävi lataamassa uuden käyttiksen, mutta jos se nyt toimisi edes vähän luotettavammin, kun ei uudesta koneesta ilmeisesti ole mitään toiveita. Että näin yliopistolla, mistäs vielä säästettäisiin?

Omaa telkkaria alkaa muuten olla jo vähän ikävä, eikä isältä ole edes tullut mitään tietoa sen tilasta. Isältä ja äidiltä sain lainatelkkarin mukana kolme rasiallista puolukoita, joita en oikeastaan halunnut, mutta kun ne on niin terveellisiä - ja Ilonakin syö niitä. Tänään tein sitten ihan itse vispipuuroa, kiitos vaan Päiville ideasta, muussa muodossa en saisi niitä marjoja ikinä syötyä pois. Siitä tuli jopa ihan hyvää, näköjään sauvasekoitinkin kelpaa ihan hyvin vispipuuron vispaamiseen (ainakin mannaryyniklöntit hajosi tehokkaasti). Mutta häviääkö puolukoista kaikki vitamiinit ja muut keitettäessä? Ja laitetaanhan vispipuuroon aika paljon sokeriakin, hmm, se siitä terveellisyydestä.

Why is everything here completely pointless?

Just saw Charlie and the Chocolate Factory on Friday, and it's really great, even better than I expected - and I would expect quite a lot from a film by Tim Burton with Johnny Depp - the best film I've seen for a long time. And so funny. What can I say, there are just so many details that were so amazing, although the story itself is quite predictable. I just enjoy so much these kinds of absurdities that Tim Burton seems to be a real master of. (I'm sounding American with all this praising, but never mind.)

More films tomorrow, a friend of mine got his documentary about a musician from Burkina Faso ready and the premier was at the Helsinki Film Festival on Thursday. I couldn't make it then (because of flamenco), but luckily there is a second chance to see it tomorrow at 12 - I should be in bed already... It will be shown together with a film from Mali called Life on Earth, which I'm quite sure I've seen before, but I can't remember what it was like even after reading the description on the festival page.

I've been eating too much chocolate lately.

Life can be just so

Koska yliopistojen on pyrittävä vastaamaan nykymaailman vaatimuksiin tuottavuutta lisäämällä, myös tutkijan on kannettava vastuunsa ja tehostettava toimintaansa. Olenkin päättänyt lakkauttaa yksityiselämäni tarpeettomana. Vain tutkimuksen edistymisen ja työtehon ylläpitämisen kannalta välttämättömiä tukitoimia jatketaan.

Muuta mainitsemisen arvoista: Radiosta tuli taltiointia Alioune Mbaye Nderin ja muutaman muun afrikkalaisen popparin keikalta. Naapuri ei tainut tykätä. Telkkari on edelleen korjaajalla, mutta tänään saan toisen lainaan. Se onkin tarpeen, koska en osaa silittää vaatteita ilman telkkaria, niitä on iso kasa odottamassa.

Whistle down the wind

Päivän uutisista jäi mieleen vain, että "tiistai oli New Yorkissa helteinen". Miksi ihmeessä synnyin Suomeen??? (Niinkun itse muka olisin saanut valita...) No, lentoliput on tarkoitus varata pian, hinnat tuli kartoitettua tänään.

Nokkelimmat ovat varmaan jo älynneet, kenen levyjä olen viime päivinä kuunnellut. Rain dogs kai sopisi tähän päivään, mutta jostain syystä nyt viehättää enemmän tämä vanha tuttu:

Sky is red
And the world's on fire
And the corn is taller than me
The dog is tied
To a wagon of rain
And the road is as wet as the sea
And sometimes the music from a dance
Will carry across the plains
And the places that I'm dreaming of
Do they dream only of me?
There are places where they never sleep
And the circus never ends
So I will take the Marley Bone Coach
And whistle down the wind
(Tom Waits)

Time

I've been trying to design something new for my homepage for some time, but the great ideas I had turned out too difficult to realize, at least with Nvu & my poor html skills. So I'm stuck with my b&w cats, just changed the fonts etc. a bit. And there are some new links.

After my tv suddenly stopped working on monday I've had too much time to think about the not-so-bright side of life. I probably should become a buddhist. Or maybe I'll just dye my hair.

Teknisiä häiriöitä

Minkähän pahantahtoisen sähkökentän olen oikein onnistunut kehittämään ympärilleni, kun mulla on näiden kodinkoneiden kanssa jatkuvasti ongelmia? Tai sitten koneet ei vaan tykkää musta, vaikka yritänkin pitää niistä hyvää huolta ja juttelen niille ja kaikkea. Pöh. Perjantaina lopetti tietokoneen palomuuri toimintansa ilman mitään selitystä ja tänään sitten telkkari. Eilen sitä vielä katselin ja tänään ei vaan toimi. Ja eihän siitä kai ole kun viikon verran, kun pesukone päätti nielaista rintsikoista kaarituen. Pesupussikin oli käytössä, mutta niinpä vaan oli kaarituki saanut tehtyä siihen reiän. Tai ehkä se olikin se pesukone. Hmm, koneiden salaliitto?

Koneiden kanssa taistelun välillä olen harrastanut kulttuuria ja elämysmatkailua. Elämysmatkailu suuntautui Hietalahden kirpputorille, jossa yritettiin päästä eroon nurkkiin kertyneistä ylimääräisistä tavaroista. Olin vienyt Joensuussa pari isoa kassillista vaatteita keräykseen, joten itsellä ei ollut nurkissa kovin paljoa ylimääräistä, mutta kaverit tienasivat kohtuullisen hyvin. Vanhemmilla ja siskoilla olisi ollut ylimääräistä roinaa myytäväksi, mutta eihän ne sitten saaneet niitä toimitettua mulle, vaikka asiasta puhuttiin ties kuinka monta kertaa. Joten keskityin sitten tähän elämyspuoleen, pidin seuraa ja dokumentoin... ja poltin naamani ja käsivarteni auringossa - aika hyvin syyskuussa.

Kulttuuriharrastaminen keskittyi taas nykytanssiin: perjantaina käytiin katsomassa Tero Saarisen Borrowed Light ja sunnuntaina Pina Bauschin Nefés. Enpä tiedä, mitä niistä uskaltaa sanoa, kumpikaan ei oikein tehnyt vaikutusta. Borrowed Lightista en saanut irti juuri mitään, näyttävähän se kyllä oli, mutta näyttävimmät (ryhmä)kohtaukset olivat samanlaisia kuin Kazessa... Saarinen ei taida muutenkaan olla parhaimmillaan näissä isoissa produktioissa, eniten olen kai tykännyt HUNT-soolosta, ja Petrushkakin oli muistaakseni hieno, muhun aina vetoaa sellaiset sadunomaiset (satumaiset?) jutut. Nefésissä oli paljon kaikkea hauskaa, mutta lähes kolmen tunnin kesto oli reippaasti liioiteltu, niin irrallisia ja tylsiäkin "numeroita" mahtui joukkoon. Intialaisesta tanssijasta tykkäsin kyllä paljon ja monista muistakin sooloista. Siitäkin pidin, että tanssijat olivat selkeästi persoonia eivätkä mitään yleistä liikkuvaa materiaa, johtuisikohan jonkinlaisesta teatteriajattelusta Bauschin tanssiteatterissa, vaikkei Nefésissä toisaalta mitään varsinaista juonta tuntunut olevan (ei kai teatteriesityksissäkään välttämättä tarvitse olla?). Aplodien kesto tuntuu muuten korreloivan suoraan lippujen hinnan kanssa.

Niin, yliopiston syyslukukausi alkoi tänään. Uudet opiskelijat vaikuttavat innokkailta ja näyttävät nuorilta. Nyt pitäisi paneutua vielä vähän tanssianalyysiteorioihin, jos vaikka huomenna osaisin kertoa niistä jotain opiskelijoille...

On music, dance and the rest of my life

Real life takes too much time, the blog has to wait... so I actually do have a life, it seems. Besides working, I'm getting started with my hobbies, and there is also the Helsinki Festival, where I saw Tinariwen and Zap Mama last week. Tinariwen was nice, but I still don't understand what the fuss is all about - "the hottest band out of Africa since... maybe ever", I don't think so. I mean they played very well and all, but their music just doesn't seem that original, it's quite close to Ali Farka Touré's "desert blues", only with more singing and a bigger band. And we felt sorry for the djembe player who played the same rhythm in at least half of the pieces... The highlight of the evening was a traditional Touareg song sung by Mina Walet Oumar (the only woman in the band), she has a wonderful voice, sadly all the other songs were sung by the men. But they really were exactly how I imagine Touaregs: tall, proud and very cool.

Zap Mama was pretty cool too, but in a different way. Marie Daulne really has the whole show thing down. That's to say that the gig was very entertaining. And the music had it's moments as well, although it seemed that there was kind of too much of everything. I actually do like the new r'n'b/nu soul/hip hop style album, but obviously I also liked the old a cappella albums a lot. I suppose Marie Daulne would like to do more of the Erykah Badu type of stuff, but these African vocal techniques are Zap Mama's trademark, so she was trying to do both, which didn't always work. I enjoyed the soukous/ndombolo dance solos (especially by the DJ guy), they reminded me of the Congolese band we went to see in Sheffield. The Congolese must have the craziest dance styles in the world... although they aren't that different from the Senegalese pop dances really.

Speaking of dancing, I'm starting with flamenco again tomorrow. The lessons would have started last week, but I couldn't go because of the Tinariwen concert (on Tuesday) and the lectures I'm giving at the University (on Thursday). I hope I can keep up with the others, we didn't do much technique in the lessons I went to in Joensuu. Here in the flamenco school there are always at least two lessons a week on every level, one for technique and one for learning a choreography, whereas in Joensuu we only had one lesson a week. Anyway, it will be nice to dance, the (West) African dance lessons don't start until next week.

I've also started yoga again, I was planning to do some on my own during the summer, but I didn't - as could be expected (lazy me). So the first time was pretty hard (as could be expected; the next day I could hardly walk), we even did a bit more of the (first) ashtanga series than what I'm used to. Most of the time I was just thinking that ashtanga is to hard for me, I'm just not strong enough, but I did go to the class a second time already, and I guess I'll keep trying. I don't really have that much ambition for yoga (and I hate chanting the mantras), I think of it more as something that might help me with dancing. It's the same thing with going to the gym - which I also did last week - or well, yoga is more interesting. And feels better.

Päivän poliittiset mietteet

Kun nyt oon ryhtynyt kesän jälkeen suorastaan kantaaottavaksi tässä blogissa, niin jatketaanpa samoilla linjoilla: YK on tutkinut maailman tilaa ja saanut selville, että globalisaatio ei vähennä eriarvoisuutta. Eikö sitä muka ennestään tiedetty? Vaikka on kai se hyvä, että joku virallinen taho on nyt senkin todennut ja todistanut. Tuossa uutisessakin puhutaan taas "kehitysmaista", ja mietin mitä se "kehitys" oikein tarkoittaa. Jotenkin se aina assosioituu mulla talouskasvuun, jota ihmettelin jo joskus monta vuotta sitten. Siis että miten talous voi aina vaan kasvaa, mistä se raha oikein tulee? Ja onko se sitten sitä "kehitystä", mitä niihin kehitysmaihin yritetään täältä "kehittyneistä" maista viedä? Ehkä tän assosiaation pintaan nousu liittyy myös kolumniin, jonka luin pari viikkoa sitten Vihreästä Langasta. Linkittäisin, mutta kun sitä ei ole julkaistu netissä, otsikkona kuitenkin "Ikuinen talouskasvu on looginen mahdottomuus, mutta kuka sanoisi sen ääneen?" ja kirjoittajana Jussi Laitinen (josta en tiedä mitään enempää). Otsikko kertookin olennaisimman - niinpä niin, näin vähän arvelinkin. Eipä taida olla kovin järkevää saada lisää maita tähän hulluuteen mukaan.

Matkalla Timbuktuun

Ehdin jo pelätä, että kesä on tältä vuodelta ohi, mutta pääsin kuitenkin vielä ottamaan aurinkoa Alppipuistoon ja stadikalle uimaan. Alppipuistossa sain luettua loppuun matkalukemistona olleen kirjan Timbuktun hetket, kirjoittaja Kimmo Lehtonen. Niin, Malissa siinäkin liikutaan... Tuolta linkin takaa voi lukea suurin piirtein mistä on kyse ym. perustiedot, kirjan olen näköjään ostanut vuonna 2000, mutta se on saanut odotella hyllyssä niin kuin suurin osa muistakin kirjoista. En oikein jaksa lukea romaaneita muuten kuin kesäisin ja matkoilla, kun koko ajan joutuu lukemaan jotain muutenkin.

Kaikesta viivyttelystä huolimatta (kirja on julkaistu jo vuonna 1997), Timbuktun hetket tuntui kovin ajankohtaiselta: yksi kirjan aiheista on jihad, mutta niin kuin oikeassakin elämässä, uskonnollisin perustein lietsottavan sodan taustalla vaikuttaa paljon muunlaisia motiiveja. Toinen keskeinen ja ajankohtainen teema on tietoverkkojen vaikutus ihmisten elämään. Ei viitsi kertoa tarkemmin, jos joku vaikka haluaa lukea. Noista kaunokirjallisista arvoista en oikein osaa sanoa, kirjan kieli tuntui välillä vähän töksähtelevältä. Kiinnostavampia olivat nämä ajatusleikit siitä millainen maailma voisi olla. Hauskaa oli varsinkin se, että kirjassa Länsi-Afrikka on maailman johtava talousmahti ja Eurooppa jonkinlainen takapajula. Ovatkohan scifi-kirjailijat tämän päivän profeettoja?

Länsimainen yhteiskunta kuvitteli, että sen moraalinen maailmankuva oli ainoa oikea ja ikuinen. Vaikka maailma muuttui, ei sen käsitys maailmasta kyennyt muuttumaan. (Timbuktun hetket, s. 241-242, vrt. esim. tämä kolumni.)

Helsingin Juhlaviikot alkoivat perjantaina, ja päätin viime hetkellä mennä katsomaan Jenni Kivelän koreografian Mestarietsivät, joka oli ihan katsomisen arvoinen, ainakin erittäin viihdyttävä. Muistelin, että joskus aiemmin näkemäni Kivelän teos (varmaankin Kukkia - sidontaa) jostain syystä ärsytti. En kyllä yleensäkään tykkää erityisemmin tanssiteoksista, joissa käytetään paljon puhuttua tekstiä, mutta Mestarietsivissä puheen ja liikkeen yhdistelmä tuntui toimivan ihan hyvin. Kaikenlaisia ajatuksia omaan elämään liittyen tuli mieleen esitystä katsellessa, mutta niistä en viitsi kertoa täällä. Malilla ja matkustamisella saattaa olla jotain tekemistä tämänkin kanssa.

Viikonlopun tapahtumista myös Flow-festari olisi kiinnostanut, mutta se jäi väliin, mitä nyt lauantaina käväisin iltapäivällä makasiineilla katselemassa levymyyntipöytien ympärillä tungeksivia nuoria miehiä... Ensi viikolla sitten Huvilaa, tiistaina Tinariwen ja lauantaina Zap Mama. Nähdään siellä?

Englannin musiikkiostokset

Englannissa tuli ostettua jokunen cd-levy, joten listataan ne tässä, vaikken ole niitä vielä ehtinyt paljoa kuuntelemaan. Ostan levyjä aika harvoin, mutta sitten aina monta kerralla... Lontoossakin piti vaan katsella, sattuisiko megastoreista löytymään sellaisia afrikkalaisia levyjä, joita en Suomessa ole nähnyt, ja sitten käsiin tarttui kolme levyä, jotka olisin aivan varmasti saanut täältäkin, elikkäs nämä:

• Common: Be (2005)
• Ali Farka Touré & Toumani Diabaté: In the Heart of the Moon (2005)
• Tinariwen: Amassakoul (2003)

Suurin syy Commonin levyn ostamiseen taisi olla Nytin arvostelu, tosin en nyt enää toisella lukemalla tiedä miksi. Ensikuulemalta levy kyllä kuulosti kaikkien tähtien arvoiselta, ehkäpä kuuntelen toisenkin kerran, vaikka olenkin kai liian vanha kuuntelemaan hip hopia (ai niin, se ikätesti on unohtunut tehdä uudestaan).

In the Heart of the Moon on juuri sitä, mitä Ali Farka Tourén ja Toumani Diabatén yhteistuotokselta voi odottaa, miten sitä nyt kuvaisi, sellaista miellyttävää. En ollut moisesta levystä ehtinyt kuullakaan, vaikka onhan se näköjään ehtinyt jo listaykköseksi. Ärsyttää kun en tajua, milloin radiosta tulee "maailmanmusiikkia", kai sitä joskus tulee joltain YLEn kanavalta, en vaan satu koskaan kuuntelemaan oikeaan aikaan.

Viime aikoina on monistakin syistä ollut mielessä, että pitäisi matkustaa Maliin sitten kun taas sielläpäin maailmaa oleskelen. Ja kotona tuli jo ennen Englannin-matkaa kuunneltua malilaista musiikkia (Salif Keitaa, Rokia Traoréa ja Oumou Sangaréa), senegalilainen ei jostain syystä ole viime aikoina houkutellut. Hmm, tästähän voisi tehdä vaikka mitä psykoanalyyttisiä päätelmiä, saatte analysoida jos haluatte, en nyt itse jaksa.

Tinariwen taas on tulossa Juhlaviikoille, ja lippu konserttiin on hankittu jo ajat sitten, joten piti sitten tutustua bändiin vähän etukäteen. Ensimmäiseksi Tinariwenin levystä tuli mieleen Ali Farka Tourén soolotuotanto, vaikka laulua on näillä vähän enemmän, ja kaikkea muutakin poppimeininkiä. Ihan kivalta kuulostaa, mutta ei ehkä ihan niin mielettömän hienolta kun jossain on annettu ymmärtää, mutta saattavat hyvinkin olla vakuuttavampia livenä, pianhan se selviää.

Konferenssin myyntipöydiltä olisi löytynyt tietysti vaikka mitä ihmeellistä musiikkia (ja kirjojakin oli, mutta eihän niitä jaksa kantaa), mutta tyydyin 3 cd:n kokoelmaan Bosavi - Rainforest Music from Papua New Guinea (Steven Feldin äänityksiä tietysti) ja malilaista(!) rumpumusiikkia sisältävään Dònkili - Call to dance -levyyn, jonka olen katsellut ties kuinka monta kertaa aiemminkin. Tulipa vihdoin ostettua sekin. Bosavi-paketin kakkoslevy "Sounds and Songs of Everyday Life" nousi suosikiksi: kummallisen rauhoittavaa kuunnella sademetsän ääniä ja ihmisten töitä tehdessään laulelemia lauluja. Mietin tässä, että voisi ehkä vaihtaa Polynesia-luennon Papua Uuteen-Guineaan, mutta ehkä ei kuitenkaan, Polynesiasta kun on videolla jotain tanssia ja laulua, eikä taida ehtiä ensi viikoksi muutenkaan.

Dònkili-levyn kylkiäisenä tuli hassu Brass Worldwide -kokoelma, puhallinorkestereita ympäri maailman - siinäpä vanhojen siirtomaavaltojen kuuluvin perintö maailmalle. Ja jaossa oli toinenkin ilmaiskokoelma, jolla tosin vain katkelmia, Routledgen uuteen kirjaan World Music: A Global Journey liittyen. Kirja näytti kyllä ihan hyvältä, ja lupasivat lähettää siitä kappaleen tänne, niin voin lueskella tarkemmin.

// Just some thoughts about cd:s that I bought in London and at the Sheffield conference. And about Mali.

England

Tässä se lupailtu matkakertomus, tai yritys sellaiseksi - edelleenkään en ole ehtinyt nukkumaan univelkoja pois.

Lontoo

Kuten aiemmin jo tuli todettua, Lontoossa oli mukavan leppoisa meininki. Ehkä joka paikassa olisi ollut enemmän tunkua ilman pommi-iskuja, enpä tiedä, kun en ole aiemmin käynyt Englannissa. Reippaana matkailijana kiersin lähes kaikki mahdolliset nähtävyydet kolmessa päivässä, ja melkein kaikesta muistin myös ottaa kuvia - flickrin valokuvakansiosta voi seurata turistikierrosta. Aloitin tietenkin tärkeimmästä eli toreilta, josta ei tosin (onneksi) tarttunut kovin paljoa ostoksia mukaan. Rajastanilainen paksu puuvillahuivi kyllä tuli ihan tarpeeseen, sen verran optimistinen olin ollut sään suhteen pakatessa... Lontoossa säätila oli jokseenkin sellainen kuin aina puhutaan eli melkein joka päivä satoi, mutta hetkittäin paistoi aurinkokin, vikana päivänä eli tiistaina jopa melkein koko päivän. Mistä johtuen en suoriutunut sisälle National Galleryyn, vaan jäin Trafalgar Squarelle katselemaan puluja.

Muutenkin jäi museoiden kiertäminen aika vähälle, taisin saada niistä yliannostuksen viime kesänä Pariisissa, jossa kyllä kiersin museoita oikein urakalla. British Museumissa oli aivan samanlaisia mesopotamialaisia ja egyptiläisiä kiviveistoksia kuin Louvressa, kovin ovat olleet ahkeria taiteilijoita. Ja edelleen ihmettelen, miksi - ja miten - kukaan on jaksanut raahata järjettömän kokoisia kivikasoja toiselle puolelle maailmaa. Onhan se tietysti kätevää, ettei tarvitse matkustaa Egyptiin niitä katsomaan, vaikka toisaalta voisi olla ihan kiva matkustaa Egyptiin. No, British Museum tuntui joka tapauksessa vähän tylsältä paikalta, ainoa oikeasti innostava juttu olivat mosambikilaisten taiteilijoiden käytetyistä aseista tekemät taideteokset ([1] & [2]).

Lontoossa näin pitkästä aikaa serkkuja, Anitan tosin vain maanantai-iltana, Mamen muutamaan kertaan. Maanantai-iltana jouduttiin tuntemattoman (ilmeisesti amerikkalaisen) taiteilijan ikuistamiksi, kun istuttiin höpisemässä baarissa, jonka nimeä en muista. Istuskelu olikin varsin mukavaa, kun päivän turistikierrosten jäljiltä sattui vähän jalkoihin. Eikä edes ihan vähän, vaikka bussilla ja metrollakin yritin aina välillä ajella. Täytyy kai myöntää, että nähtävyyksien lisäksi piti kiertää alennusmyyntejä, joista ei tosin löytynyt oikein mitään. Lontoon kohokohtiin kuuluivat myös erilaiset aasialaiset ravintolat ja hipahtavat kasvisravintolat. Ainakaan ne joissa kävin eivät olleet edes kovin kalliita, vaikka muuten hintataso on Englannissa aika korkea, ei taida Helsingistä saada yhtä hyvää ruokaa samaan hintaan.

Sheffield

Keskiviikkoaamuna matkustin sitten junalla Sheffieldiin ICTM:n maailmankonferenssiin, joka oli aika massiivinen tapahtuma, mutta konferenssin kokoon nähden tunnelma oli rento, kuten valokuvistakin kai näkyy. Turistikierroksille ei Sheffieldissä jäänyt paljoa aikaa, kun esitelmiä oli suurin piirtein yhdeksästä kuuteen, ja yleensä illaksikin oli vielä ohjelmaa: elokuvia, musiikkia ja tanssia, näitä jälkimmäisiä sekä esitysten muodossa että vapaamuotoisemmin. Eipä Sheffieldissä sinänsä niin paljon nähtävää ollutkaan, sellainen rauhallinen pikkukaupunki - Englannin neljänneksi suurin kaupunki! Sunnuntaina kiertelin siis keskustassa, samaan aikaan kun toiset samoilivat nummilla ja tutustuivat Chatsworthin kartanoon. Kaipa ne nummet olisi pitänyt nähdä, mutta sitten olisi jäänyt Sheffield kiertämättä, konferenssipaikka oli sen verran kaukana keskustasta kuitenkin. Sain sentään kanervanoksan tuliaisiksi.

Ohjelmaa tosiaan riitti, viimeistään tokan päivän jälkeen oli "muistikortti täynnä" (tää on musta hyvä, kuulin joskus ennen Englantiin lähtöä). Kendran ottaman ruokailukuvan otsikko kertoo olotilasta osuvasti, hereillä pysymisessä oli haastetta kerrakseen. Muutama ihan kiinnostavakin sessio oli pakko jättää väliin, kun ei vaan jaksanut enää. Ja kun piti aina iltaisin valvoa... Kendraa oli tietysti kiva nähdä, todettiin että ollaan viime vuosina nähty aika säännöllisesti kerran vuodessa. Samaan malliin olisi tarkoitus jatkaa. Viime kesän Ethnochoreology-ryhmän symposiumista oli aika monta vanhaa tuttua paikalla, ja tietysti muutama uusikin tuttavuus tuli hankittua. En tiedä kuinka hyödyllinen tuo konferenssi oli tutkimusta ajatellen, afrikkalaisen musiikin ja tanssin tutkijoita oli paikalla tosi vähän, oma esitelmä sai kyllä jonkin verran kiitoksia. Hassuja tapahtumia nuo konferenssit ylipäätään, kaikki valmistelee esityksiään viimeisen päälle ja stressaa, vaikka kaikki oikeasti olennainen tapahtuu virallisen ohjelman ulkopuolella.

Lisäksi täytynee todeta, junat kulkivat aikataulujen mukaan eikä lentokentillä ollut jonoa. Ja minä tietysti olin aina ihan liian ajoissa paikalla, kun muut olivat vakuuttaneet, että pitää varata aikaa ylimääräisten turvatarkastusten takia. Eihän tällaisen vaalean naishenkilön laukkuja kukaan viitsi kaivella, hyvä jos passia vilkaisivat.

Short version in english

See my photos from London and Sheffield, the things I saw on the trip can be seen there, and on Kendra's photos from the ICTM world conference. London was great, saw my two cousins there for the first time in three years or so, and the conference quite interesting but very tiring. I still need to catch up on sleep...

Näin IMF auttaa Afrikkaa

Suoriuduin kotiin viime yönä ja heti sattui käsiin raivostuttavaa luettavaa - lukekaapas tämä artikkeli.

Paikallisen ruokatuotannon ylläpitäminen on tietysti ihan hieno juttu, mutta jos maataloustuet johtavat siihen, että ruokaa dumpataan köyhiin maihiin alihinnalla, niin kyllä ne jo voisi suosiolla lopettaa. Ei Afrikassa kärsitä nälästä yleisesti ottaen sen takia, ettei ruokaa olisi, vaan sen takia, ettei ihmisillä ole varaa ostaa sitä!

BTW: Kaikki äidit, isät ja opet lopettakoot klassisen "ajattele niitä afrikkalaisia lapsia, joilla ei ole ruokaa" -fraasin käyttämisen nirsoilevien lasten syyllistämiseen.

Väliaika, kahvia ja pullaa

Väliaikatiedotteenomaisesti bloggaan sen verran, että olen selvinnyt hengissä Lontoosta, vaikka ajoin äidin kiellosta huolimatta metrolla. Kivaakin siellä oli, jotenkin leppoisampaa kuin olin osannut odottaa. Jalkoihin kyllä alkoi sattua, kun kolmessa päivässä kiersin kaikki nähtävyydet. Ja tietysti oli kiva nähdä monen vuoden jälkeen serkkuja.

Täällä Sheffieldissä on sitten saanut istua kyllikseen. Jo ekan päivän jälkeen tosin alkoi tuntua, ettei jaksa kuunnella mitä ihmiset oikein puhuu (siis esitelmissään, muuten vielä jaksaa sentään). Eli ohjelmaa on jokseenkin runsaasti. Ja iltaisinkin pitää vielä jatkaa, esim. eilen oltiin tanssimassa kongolaisen musiikin tahtiin. Tänään on jonkinmoinen vapaapäivä. Suurin osa porukasta lähti bussiretkelle maaseutumaisemiin, mutta minähän en kaupunkilaistyttönä ymmärrä maaseudun hienouksia, joten jäin tutustumaan Sheffieldiin. Ihan viihtyisältä paikalta vaikuttaa.

Lisää matkakertomusta sitten joskus kun taas ehdin ja jaksan. Myös valokuvia on tietysti tulossa, ehkä ensi viikonloppuna. Nyt pitäisi käydä oma esitelmä läpi, se on vuorossa heti ensimmäisenä huomenaamulla.

Taidetta ja velvollisuuksia

Tässä muutaman päivän ajan ovat mielessä olleet ennemmin velvollisuudet kuin taide, vaikka molemmat tietysti tuntuvat usein kietoutuvan toisiinsa, kun tämä työnkuva on mitä on (niin, kyllä kansanmusiikkikin on taidetta, sanokaa mitä sanotte). Epämääräisen touhuilun ja kavereiden kanssa kahvittelun välissä olen onnistunut saamaan jotain aikaan:

Konferenssiesitelmä on valmis ja printattu. Yritän olla katselematta printtejä, etten vaan löytäisi mitään korjattavaa. Kyllä se eilen ihan hyvältä vaikutti, yllättävän hyvältä siihen nähden, että lähtökohtana oli hämärä ajatus rakenteeksi ja aiemmista tuotoksista leikelty kokoelma suomen- ja englanninkielisiä tekstikatkelmia. Välillä ehti taas tuntua yhdeltä suurelta huijaukselta koko tieteen tekeminen.

Luennot ovat edelleen työn alla, tosin valmistuvat todennäköisesti vielä tänään, pitää vaan muokata vanhoja luentoja ja valita esimerkkejä. Hain Kirjasto 10:stä vähän lisää levyjä, ilta taitaa kulua sufi-musiikkia ja koraaniresitaatiota kuunnellen... Oli muuten ensimmäinen kerta kun kyseisessä kirjastossa kävin, näyttipä aika kivalta paikalta. Kokoelmat tunnisti kyllä samoiksi kuin entisessä Pasilan paikassa, mutta kirjat ja levyt oli järjestetty sisällön mukaan, siis tiettyä musiikkia käsittelevät kirjat kyseisten levyjen läheisyyteen, mikä vaikutti viisaalta ratkaisulta. Tilat kyllä tuntuivat jotenkin ahtaammilta kuin Pasilassa.

Jonkinlainen velvollisuudentunto ohjasi kirjastosta katsomaan Yann Arthus-Bertrandin Maa ilmasta -näyttelyä. Ei niin, etteikö kyseinen näyttely kovastikin olisi kiinnostanut, on vaan aina yhtä vaikea saada itsensä paikan päälle mihinkään näyttelyyn tai varsinkaan museoon. Joka tapauksessa näyttelyn kiertäminen - ja erityisesti maailmankartalla kävely - on ollut mielessä ja nyt sitten sain aikaiseksi. Osan kuvista olin kyllä nähnyt jo jokunen vuosi sitten Berliinissä, mutta Lasipalatsin näyttelyssä tuntui olevan enemmän kuvia. Ainakin niitä on paljon, pitäisi varmaan käydä katsomassa niitä vielä uudemmankin kerran, kun tuntui että puolet nähtyään tuli päivän taidekiintiö täyteen. Sepä kai juuri on kaikkien näyttelyiden ahdistava puoli, että katsottavaa on aina liikaa.

YAB:n kuvasivustosta ei löytynyt vaikuttavimmaksi kuvaksi äänestämääni kuvaa Sudanista, joten tulkoon blogin kuvitukseksi tämä kuva Marokosta arabimusiikkiin väljästi liittyen:


Velvollisuudentunteita herättivät paljonkin kuviin liittyvät tekstit, jotka avasivat samalla uusia ulottuvuuksia moniin kuviin. En tiedä, olisiko näyttely oikeastaan yhtä vaikuttava ilman tekstejä, vaikka kauniita kuvat ovatkin. Otollisen paikan olivat huomanneet Greenpeacen jäsenhankkijat, ja niinhän siinä sitten kävi, että taivuin tukijäseneksi. Ainakin voin taas hetken tuntea itseni paremmaksi ihmiseksi. Noin periaatteesta ärsyttää silti kaduilla kiertävät jäsenhankkijat - saanko nyt sanoa niille kaikille muillekin, että tuen jo Greenpeaceä? Ja onko se riittävä syy kieltäytyä muiden tukemisesta? Vaikka tulihan sitä tuettua toistakin järjestöä tässä joku aika sitten (klikkaa paidan kuvaa).

Eipä taiteesta ja hyväntekeväisyydestä päässyt eroon vielä kotimatkallakaan, mutta hieman kyllä epäilyttää, onko ilmaisen kokiksen juominen paras mahdollinen tapa tukea Punaista Ristiä. Moinen kamppanja taiteellisine tölkkeineen kuitenkin oli käynnissä Rautatientorilla, ja juoma oli sinänsä ihan tervetullut taideseisoskelun jälkeiseen olotilaan.